En tiedä muista, onko heillä identiteetti kristallin kirkkaana olemassa. Minulla ei. Ajoittain se aiheuttaa melkoisen kriisin, kun oma olemassaolo ja sen syvällisempi tarkoitus on hukassa. Tai pinnallinen tarkoitus. Tai kun ei osaa määritellä itseään, ei tiedä kenen joukoissa seisoo vai seisooko kenenkään. Sitä huomaa usein miettivänsä ihmisiä katsellessaan, että onko tuon kuoren kanssa sisus samaa sarjaa? Käveleekö siinä loppuun asti hiottu kokonaisuus, harkittu ja viimeistelty lopputulos, vai sattumien summa ja väliaikamalli? Onko jollekin itsestään selvää olla päivä ja toiselle yö, voiko lempiväri tai ruoka tai elokuva olla olemassa? Tietääkö joku mikä siitä tulee isona? Helvetin hankalaa. Minulla ei ole aavistustakaan.

Olen aina pitänyt punaisesta väristä, ja kaapissa odottelee nytkin joulun lähestymistä kirkupunainen pusero. Se on rohkea, itsenäinen, vähän provosoiva väri, ja sen alle on hienoa profiloitua. Ei se minun lempivärini kuitenkaan ole. Koska on olemassa sinapin keltainen, sellainen syksyltä tuoksahtava ja vahva. Maanläheinen. Ja kirpeä limenvihreä ja luumunpunainen ja petroolinsininen. On valkoisen sata eri sävyä, ja harmaita sama määrä. Musta on aina hyvä. Minkä värisen kodin sitä haluaisi? Sohvat on punaiset, ja matto violetti. Valkoisesta kodista näen usein unta, mutta sopisiko sinne elämä? Eteisen seinät oli joskus hyvä maalata keltaisella, nyt ne on hailakat ja väsyneet. Ikean perhoset liimattuina sikinsokin vihreään tapettiin, kirjavat siivet levällään. Ei ilahduta enää. Entä jos ensi vuonna tahtookin harmaan? Jos mieli on silloin sellainen, hiiskumattoman tyynen harmaa. Helvettiinhän ne perhoset joutaa, joutaisivat jo nyt. En minä tiedä! Jos ostaisin maton eteiseen tänään, haluaisin punaisen. Joulun syytä, ja korostuneen itsetunnon. Entä tiptapin jälkeen kun egollakin saattaa olla nuivaa, olisiko pitänyt harmaa ottaa tai beige? Mikä on beige? Vihaan beigeä! Se on vanhan ihmisen väri. Alushousut ja sukkikset siltä ajalta, kun niiden värillä ei enää ole mitään väliä. Kuolema ennen kuolemaa, beigeksi tuleminen. Musta on parempi. Identiteettini suosii mustaa mattoa. Saisiko siihen punaisen tähden?

Musiikin kanssa on aina ollut niin ja näin, sekameteliä. Ihmettelen, mutta en juurikaan ihaile niitä ihmisiä jotka ovat neuroottisen uskollisia musiikkimaulleen teinivuosista hautaan saakka. Että ollaan hevimiestä ja rokkapilinaista alusta loppuun saakka. Mikään muu ei ole mitään, se on kuulkaas Metallica, Metallica & Metallica ja that´s it. Tai Elvis. Tai mikä vaan yksi kuppikunta ja suunta forever. Pitäisikö sellaista kuitenkin ihailla? Onko se sitä löytynyttä identiteettiä sitten? Minulla on ollut sellaista tämän musiikki-identiteetinkin suhteen, että noutopöydästä on haettu. Milloin mitäkin. Joku voisi kutsua sitä rikkaudeksikin, kun on joka sorttia lautasella. Levylautasella. Ensin oli kai Dingo, heti siinä lastenlaulujen jälkeen tai niiden lomassa. Autiotaloon mentiin 7-vuotiaana, ja menen minä vieläkin, kaikki sanat on päässä tallella. Sittemmin kelpasi Amerikan tuotteet, New Kids On The Block ja massahysteria jossa ei ollut päätä eikä häntää. Se oli taivaallista. Madonna. Kyllä kiitos. Nirvana. Kikka. Paula Koivuniemi. Sex Pistols. The Doors. Apulanta. The Queen. Vivaldin vuodenajat, etenkin kevät. Irwin. Lady Gaga. Motörhead.  En minä radioiden äärellä itke, jos sattuu Cheek soimaan se on ihan jees ja jos soi Oasis on parempi. Hynystä en jaksa kuunnella, mutta en minä Jounia identiteettiraksalleni tarvitsekaan. Mies jolla on niin vähän oikeaa sanottavaa ei ansaitse kuulua identiteettiin jota rakennetaan jumalauta huolella! Olisiko siistiä sanoa kuuntelevansa progressiivista rockia? Brittipoppia? Klassista? Kurkkulaulua? Jos laulan suihkussa Bonnie Tyleria ja naapurit hakkaa tahtia patteriin, onko kolhuja identiteetissä? Miksen tiedä mikä on paras biisi ikinä? Mielelläni vastaisin tähän "Bohemian Rhapsody", mutta todellisuudessa kuuntelen mieluumin Samulin ja Jipun "Jos sä tahdot niin", ja itken samalla salaa. Ei musiikkimakua. Kun oikein kiristää, pistän punkkia soimaan. Siitä tulee pahoja ajatuksia.

Minulla on kiltin tytön identiteetti. Mutta on olemassa myös ihmisiä jotka näkevät minussa pahan tytön. Naisen. Tämän kanssa minulla on vaikeinta. Piru ja enkeli olkapäillä sohimassa toisiaan ja pitämällä möykkää korvieni juuressa. Minä niin haluaisin olla pullia pyöräyttelevä Marimekon esiliinaan pukeutunut punaposkinen äitihahmo joka pöllyttää jauhoja kiiltelevässä kyökissään. Siinä olisi jotain pyhää. Pyrin siihen ajoittain kunnioitettavalla tarmokkuudella, ja hetkittäin on identiteetissäni selviä hyvän perheenäidin piirteitä. Pipareita ei laiteta lautaselle ennen kuin ne on koristeltu. Tiskit eivät altaassa kauaa makaa, parhaimpina/pahimpina päivinä voin tiskata huoletta kolmesti. Käsin. Niinä päivinä olen hyvin varma siitä, että hyvän perheenäidin roolin tavoittelu ja identiteetin omaksuminen on suotavaa ja jopa merkityksellistä. Kuka muuten määrittelee millainen on "hyvä perheenäiti"? Ja sitten vaan käy niin, että radio sattuu olemaan tiskin kohinan taustalla auki, ja "Sex is on Fire" soi, eikä pullanhuuruissa olekaan gloriaa enää. Essun alla olevan pimeämpi puoli rakoilee esiin, eikä hän ole hengissä ellei tapahdu JOTAIN. Niin. Pimeämpi puoleni haluaa juoda enemmän jääkylmää valkoviiniä ja huoneen lämpöistä punkkua kuin suositusten mukaan terveellistä on. Se puoli haistattaa suosituksille vitut. Se haluaa laittaa korkeat korot ja liian kireitä vaatteita ja poistua ulos olemaan elossa. Sen mielestä on varsin oikein ja erittäin suositeltavaa mennä vieraisiin kaupunkeihin ja hämäriin kuppiloihin ja sytyttää uusi tupakka entisen jämästä ja sekä ajatella että tehdä tuhmia, pahoja asioita. Se puoli on ihan kotonaan Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella, ja pienissä kaupoissa joissa soi trance musiikki ja joissa on tyrkyllä laittomia huumeita enemmän kuin maalaistyttö ajatella uskaltaa. Semmoinen identiteetti, pikkusormi pirun suussa ja enemmänkin. Yöllä täydessä kukassa, aamulla lakastunut. Eikä siinä mitään järkeä ole, missä sitten onkaan. Urheilussa on. Piirtämisessä, maalaamisessa, kirjoittamisessa on. Lenkkipoluilla lingotaan identiteetistä paheellisen elämän likatahrat, ja ylämäet juostaan. Voisiko sitä olla kaikkea? Pitääkö identiteetin olla mustavalkoinen? Olkoon minkä värinen vaan, kunhan on taiteilijan identiteetti. Pitkinä öinä pitkien punaviinikulausten lomassa parantamassa maailmaa muiden herkkäsielujen kanssa. Tekemässä jäniksen muotoisia pullia lasten ilkamoidessa ihaillen ympärillä, koska taiteilijaäidit tekee niin. Ne valvoo öisin kirjoittamassa suuria sanoja, ja suihkussa hyräilevät melankolisia biisejä niin hiljaa ettei yläkerrassa tarvitse paukuttaa tahtia. Mutta tietääkö sitä silti koskaan, että onko hyvä vaiko paha? Kun antaa jatkuvalla syötöllä rahaa hyväntekeväisyyteen, ja oikeasti itkee koska maailma on paha, rukoillee sen puolesta eikä pyydä itselleen paljon mitään. Ja sitten kuitenkin, siellä pimeämmällä puolella voi olla sellainen Sodoma, ettei sitä sanota edes ääneen. Mitä niillä muilla on kaapeissaan ja identiteettiensä takana piilossa?

Mitä identiteetti tarkoittaa? Ollaanko loppuun asti täysin kesken?

En minä tiedä. Ostan varmaan sen punaisen maton, koska intuitio sanoo niin. Voi olla, että en värjää hetkeen hiuksiani, mutta päivä se on hetken jälkeenkin. Radiokanava voi olla random, jonkun biisin mukana osaan ihan varmasti laulaa. Tai tanssia nyt ainakin, tiskiharja kädessä. Voin tehdä täydelliset piparit ja latteat pullat, esiliinaa en omista enkä osta. Ihan vapaasti vaan myös vaikka pullon suusta sitten kun on aika ja paikka, pullat vedetty uunista ja äiteys laitettu hetkeksi narikkaan. Eikä kannata luulla mitään niistä muista, kaapeissa voi olla melkoisia Narnioita muuallakin. Identiteetti löytyy tai on löytymättä, tai sitten en vaan huomaa että se onkin jo valmis. Se pursuilee kaikkien muottien reunojen ylitse, on villi ja kahlitsematon, selkiytymätön, rajaton, muutoksessa ja matkalla kaiken aikaa.

Se on Minun Identiteettini. Tulipunainen.