Ajatus tähän blogirykäisyyn lähti kahdesta asiasta:

1) Akvaariohiekka. Meille tuli viime viikolla akvaario. Se oli täpötäynnä rehottavia kasveja, levää, taustakuva oli repaleinen ja haalistunut, kaksi viimeistä asukkia eivät ihan parhaassa mahdollisessa hapessa. Lähetin asukit kalojen kuplivaan taivaslaguuniin polskimaan, ja hinkkasin akvaariota kylppärissä pitkän tovin. Taustarepale sai lähteä, samoin kaikki aikansa eläneet kasvit ja vanha hiekka ja limaiset kivet ja kannot. Jäljelle jäi autio, kiiltävä, lasinen tyhjyys.Se sai mieleikuvituksen laukkaamaan ja sydämen pamppailemaan, mä voisin tehdä tyhjyydelle ihan mitä vaan! Todella, IHAN mitä vaan.

Pelkästään hiekkoja on kai satoja erilaisia. Mustavalkoinen olisi aika tyylikäs, mutta voinko mä sivuuttaa hopeiset, söpöt rakeet tai mintunvihreän tai verenpunaisen hiekan? On valkoista, miljoonaa erilaista ruskeaa, sinistä, kaikkia sateenkaaren värejä ja rakeen kokoja. Voisi sinne lasikiviäkin laittaa. Jos pystyy päättämään minkä värisiä. Ja kuinka kalat mihinkin pohjaväriin tottuvat, kuinka hopeapohja heijastaa valoa, ja sopiiko koko hoito mattojen ja verhojen väriin. Raahustin kolmeen eri eläinkauppaan, nostelin otsa kurtussa hiekkapusseja, vertailin hintoja ja hiekan koostumuksia ja värejä, ja mua alkoi vähän ahdistaa. Nettikaupat pursuilevat toinen toistaan erikoisempia hiekkoja, ja 11 eurolla saan 2 kg ihan minkä väristä tahansa, ehkä sinistä sitten kuitenkin vai onko mustavalkoinen kuitenkin paras? 2 kiloa ei riitä edes, on otettava ainakin neljä.Vaihtoehtojen runsaus, netin informaatiotulva ja päättämisen hillitön hankaluus nostaa luun kurkkuun.

2) Iltaöinen keskustelu pimeässä peittojen alla Miehen kanssa. Päivät ovat hektisiä. Kun ei ole töitä, olisi niin paljon kaikkea mitä pitää tehdä ja minne mennä. Tahtipuikkoa taustalla heiluttaa vielä 3-vuotias, jolla on lorahtanut suoniin elohopeaa, tai sitten vain geeniperimän mukanaan tuomaa kyvyttömyyttä pysähtymiseen. Minä näen itseni noissa kahdessa vallan hyvin, lusikat monessa sopassa yhtäaikaa, monta projektia aina kesken ja levällään, jos ei konkreettisesti niin korvien välissä ainakin. Esikoisestani paistaa kadehdittava olemisen taito, vaikka se joskus saakin mut hermostumaan. Kuuluisa tuli perseen alla polttelee mua joskus niin, ettei apteekin pukamarasvoistakaan ole apua. Keskustelu tähtipeittojen alla koski tätä, hektisiä päiviä, tunteja jotka viuhuvat ohitse, jatkuvaa riittämättömyyden tunneta. Pysähdyspelkoa ja samalla haavetta.

"Aika ei riitä mihinkään."

Näitä kahta jäin miettimään. Tänä aamuna mietintämyssyäni vedettiin vielä syvemmälle päähän, kun kiikutin uhmaikäisen neuvolaan 3-vee tarkastukseen. Ilmoitustaulu neuvolan eteisessä heti pirtsakkaa seinätilataideteosta vastapäätä. Katsoin sitä, ja mun mahaa alkoi inhottavasti vääntää, närästys murahti kurkunpäässä. Kuinka osaat olla raskaana niin kuin parhaalta tuntuu, älä pelkää, opettele tuntemaan itsesi, ota esite, tule ryhmään, etsi tietoa netistä, pyydä uusimmat informaatiot suoraan sähköpostiisi, osallistu, vaikuta, tutustu, selvitä, opi. Kursseja ja luentoja ja loputonta informaatiota siitä, kuinka se tiineys nyt taidokkaasti hoidetaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, olemalla "oma itsesi", jossa kuitenkin on aika helvetisti parantamisen varaa. Ja onko mitään luonnollisempaa kuin raskaus? Eikö riitä, että kuuntelee itseään ja luonto hoitaa loput? Mun närästys paheni vielä asteen verran, kun huomasin sen parisuhderyhmän mainoksen. Kuinka selviättekään kun kahdesta tuleekin kolme? Mä voisin kuulkaapa kertoa pienen tosielämäkeissin siitä, kuinka kolmesta tuli viisi, ja kuinkas sitten kävikään. Olisiko tähän ollut aikoinaan jotain kurssia tai ryhmää saatavilla, helvetti mä olisin joskus ollut sellaisen tarpeessa. Mä en tiedä onko kaikelle tälle kurssittamiselle ja luennoimiselle ja preppaamiselle ja ähkyiselle informaation pakkopumppaamiselle oikeasti olemassa tilaus. Osaako ihminen tehdä tai ajatella enää itse yhtään mitään??

Sitä on tarjolla tuutin täydeltä joka puolella. Tietoa. Mua puistattaa suunnattomasti lause "Hakekaa tietoa netistä." Menkää nyt ja näppäiskää hakusana googleen, ja hukkukaa tiedon likaojaan. Ette koskaan tiedä millaista hevonpaskaa silmienne eteen rävähtää, mitä voi uskoa ja mitä ei, ja mitä helvettiä kaikella sillä tiedolla tehdään. Elämä on loputonta, päättymätöntä opiskelua ja kouluttautumista, se ei nykymaailmassa lopu koskaan. Työpaikoilla runtataan uusinta osaamista nääntyneiden työntekijäraukkojen savuaviin aivoihin ennen kuin entisetkään opit on sisäistetty. Tieto ja taito vanhenee silmänräpäystä nopeammin, painosta tullut oppikirja on vanhentunut jo ennen kuin ensimmäistäkään sivua on avattu. Pysykää kärryillä nyt kuitenkin, imuroikaa tietoa itseenne ja tikahtukaa siihen. Oppi ei ennen ojaan kaatanut, nykyään en ole siitä niinkään varma.

Kaikkea on tyrkyllä paljon, ja internet on avannut meille niin monta miljoonaa ovea, ettei yksi käsi ehdi koko elämänsä aikana niitä kaikkia käydä nykimässä ja auki työntämässä. Ihminen on jatkuvasti tietoinen siitä, mistä jää paitsi, koska kaikesta amerikkalaisesta kaikkivoipaisuushapatuksesta huolimatta kaikkea ei voi saada. Ei kukaan. Länsimaiselle hyvinvoivalle kuluttajalle on materiataivas auki linnunrataa myöden. Ja samaan aikaa jossain kuollaan koko ajan, taukoamatta nälkään. Mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä tyrmistyttävämmäksi tämä paradoksi muuttuu. Maailmassa jossa on liikaa kaikkea, ei suurella osalla ole mitään. Ja mä melkein itkua väännän, kun en pysty päättämään. Otanko pinkin hiekan vaiko keltaisen. Täällä on niin paljon tarjolla, harrastuksia, vaatteita, sisustusta, ruokaa ja loputtomia ruoanlaittovinkkejä, elämäntapoja ja vapaa-ajan viettomahdollisuuksia. Mä näen nykyään usein mieleni sopukoissa sähköttömän, pienen, harmaan mökin keskellä ei mitään. Mökin takana kippurainen mänty uhmaa pohjantuulia. Portaalta on harppaus metsään. Susi käy iltaisin ikkunan takana. Mikään ei valaise totaalista yötä paitsi kuu, joka on suuri ja valkoinen ja täysi sysimustalla taivaalla. Ja Pohjantähti. Mun sielu käy usein istuksimassa sen mökin hämärässä kynttilän valossa paksut villasukat jalassa ja juomassa punaviiniä pullon suusta. Sielu ei ajattele siellä yhtään mitään, sillä ei ole "to do"-listalla yhtään mitään, se ei kaipaa yhtään mitään eikä ketään, se on 100 prosenttisesti läsnä ajassa ja paikassa ja ennen kaikkea ELOSSA. Ilman että sen tarvitsee todistaa sitä yhtään kenellekään. Mä olen kurkkuani myöten täynnä länsimaista, suomalaista tapaa elää. Luulen että tänään se kurkku tuli viimeinkin lopullisesti täyteen. Jos mä jotain tässä elämässä haluan vielä oppia, niin sen kuinka pysähdytään ennen kuin kuolema tulee.

Elämäntapaoppaista ja elämän "salaisuuden" oivaltamisesta on tullut valtava bisnes maailmassa, jossa ei osata pysähtyä. Osa opuksista on vallan hyviä ja hyödyllisiä, on olemassa tyyppejä joiden opetuksissa on pointti ja tarinoinnissa punainen lanka. Mä suosittelen kaikille "Keskusteluja Jumalan kanssa"- opuksia, vaikka niidenkin sivuilla ajoittain joutuu kulmiaan kurtistamaan. Johtolanka on kuitenkin olemassa, ja lukija haastetaan ihan oikeasti käyttämään aivojaan ja kyseenalaistamaan oppimansa. Jumala on kirjoissa sellainen, jonka olemassaolon allekirjoitan kiljahdellen. Syvää närkästystä tunnen sen sijaan "The Secret"-kirjan, sen jatko-osien ja Rhonda Byrnen pinnallisen "elämänviisauden" johdosta. Byrne usuttaa ihmistä metsästämään unelmaansa (unelmakumppania, rahaa, taloa, luksus autoa yms.) ja uskomaan siihen, että KAIKKI on mahdollista. Haluaisin viedä rouva Byrnen kävelylle Kalkutan slummeihin tai pakolaisleireille Afrikkaan tai Pohjois-Korean vankileireille, ja sanoa että annahan paukkua, pistähän nyt viisauksia tulemaan! Kerro näille ihmisille siitä suuresta "salaisuudestasi", joka muuttaa kaiken.  Vai onko mitään salaisuutta olemassakaan, onko ainoastaan hyvinvoivan, itsekkään länsimaalaisen hilpeä ja samalla todella makaaberi sisäpiirivitsi? Onnellisuus ja tasapaino ja se pysähtymisen maaginen taito ei taida näiden opusten sivuilta löytyä. Se on ihmisen sisällä. Sieltä se on kaivettava esille.

Mä olen ajoittain onnellinen, hetkittäin hyvinkin onnellinen, joskus alakuloinen, vihainen tai surullinen. Ja äärettömän usein todella stressaantunut. Nytkin, juuri tällä punaisella nanosekunnilla kun kirjoitan tätä, mun takaraivossa huutaa ynseä ja käskevä ääni: Pese pyykit, tiskaa, imuroi, sulla on vapaapäivä tänään, älä hukkaa sitä siinä koneella lorvien! Jääkaapinkin voisit pestä, laskut voisi näpytellä nettipankin kautta etukäteen että ne palkkapäivänä automaattisesti lähtisivät maksuun, vaatekaappeja voisi järkätä, lehdet viedä lehtiroskikseen, pullot kauppaan, niin koska sä sinne kauppaan ajattelit mennä, tilaatko tänään netistä sitä akvaariohiekkaa ja minkä väristä, aurinko paistaa, mene lenkille ja mikset uusi salikorttiasi ja mieti nyt millaisen kakun teet lapsesi synttäreille, miksi otit yövuoron pääsiäiseksi, mikset vietä laatuaikaa Miehen kainalossa ja toisaalta kuka ne hiekatkin kustantaa jos jää yövuorot väliin? Jumalauta. Ju-ma-lau-ta. Mä luulen, että nyt olisi hyvä hetki laittaa suomipoppi liian kovalle ja tanssia vähän aikaa itsekseen, aika verottaa kriisiröökiaskia, aika koittaa napata hetkestä kiinni. Koska ainahan sitä voi YRITTÄÄ. Joskus se onnistuu. Niinä hetkinä kun käy kippuraan toisen levottoman kainaloon kun kolmas levoton nukkuu jo, ja hetki pimeässä voidaan miettiä sitä, minne katoaa aika.

Sielu käy siellä  kaikenaikaa, harmaassa mökissä keskellä ei mitään. Ja yhtäkään sutta se ei siellä pelkää.