Sunnuntaina ripustelin pyykkiä naruille, ja kuuntelin radiota. Siellä soi se ihana, kesähelteinen, auringon utuinen San Fransisco-biisi jossa laitetaan kukkia hiuksiin. Venyvä, pilvenpehmeä miesääni. Paljaat varpaat asfaltilla. Pitkä sopivasti sotkuinen hiuskuontalo hikisenä, tuulen reipottama hiussuortuva liimaantuneena poskelle. Sormissa sätkä. Rispaantuneet farkunpuntit laahaamassa maata, jokaisella askeleella kuuluva hiljainen, sorainen laahausääni . Mun sielunsilmissä ja sormenpäiden muistotuntoaisteissa tuntui se kaikki. Mä elin siellä joskus, kuuskyt ja seitkytluvun taitteessa, syvällä San Fransiscossa jossa hipit puhkesivat kirjavaan kukkaan. Ne olivat Kukkavuodet. Vielä tässäkin elämässä on tunnettava maa paljaiden varpaiden alla, juoksentelen tulikuumilla pikiteillä kantapäät kärventyen ja siinä on muistamisen meno. Hiukset joita en leikkaa koskaan, kun en leikannut silloinkaan. Mä paloin siinä elämässä soihtuna ja katselin sitä pinkkejen huurrelasien läpi. Wild Child elämä ja ikuiseksi venähtänyt rakkauden kesä. Muistan mä siitä ajoittain jotain synkkääkin, joitain epätoivoisia hetkiä talossa jonka verhot oli aina kiinni. Hassua, mä voin nähdä sen talon mielessäni oikein hyvin, pienestä eteisestä avautuvat kaksi huonetta, kaikissa ikkunoissa läpikuultavat valkoiset verhot tiukasti kiinni vedettyinä. Siinä talossa on tai oli kuisti, jonka puisista kaiteista maali oli rapissut aikoja sitten, ja kun sitä kaidetta silitti, käsiin jäi tikkuja. Jos minulla oli siinä elämässä lapsi, en huolehtinut hänestä, koska rauhanmarssit venähtivät pitkiksi ja yöt autiomaissa käärmeiden kanssa tanssiessa. Se oli lyhyt virvatuli elämä, hiipui hiljaksiin 70-luvulle tultaessa ja katkesi hetkessä. Kuoli pois kukkien kanssa. Sen jälkeen putkahdin takaisin sinä vuonna kun syntyi punk. Se kukkatyyppi ei olisi pitänyt punkista.

Mä muistan myös sodan. Eurooppa, toinen maailmansota ja 40-luvun alkumetrit. Kasvava pelko, puute, epävarmuus, kylmä, kuolema, marssiaskeleet. Mulla on syystä tai toisesta ollut aina maiharit, niin kauan kun ikinä jaksan muistaa niin maiharit. Uskokaa tai älkää, istun tässä tietokoneenvalon taikapiirissä nytkin MAIHARIT jalassa. Tulossa ja menossa, mitä niitä tässä välillä riisumaankaan. Kun mä kävelen tuolla pitkin kyliä ja katuja (ja jumalauta minähän tosiaan kävelen, jos mun perseposkeen olisi kiinnitetty kilometrimittari, ei tämän elämän matkalle taitaisi 35 000 kilometriä riittää) vajoan joskus maaniseen marssinirvanaan. Askeliin tulee sotilaallinen tahti, ja voisin huoletta marssia vaikka Ivaloon ja takaisin. Muistituntoaisteissani muistan kuinka ladataan rynnäkkökivääri. Olisi kiva kokeilla tässä tosi elämässä että onnistuuko se 40-luvun muistamisen perusteella kuinka hyvin. Vakavasti ottaen sota ahdistaa sieluttomasti, eikä se ole mitään myötätuntoahdistusta vaan muistamisahdistusta. Mä taisin olla siinä elämässä mies. Joskus en ole ihan varma siitä millainen mies ja sotilas ja missä. "Sieg Heilissa" on pelottava kaiku. Eikä vähiten siksi, etten ole ihan varma siitä mitä se on merkinnyt minulle silloin. En mieluiten muistelisi juuri sitä elämää enkä tarvitse flash backeja niiltä vuosilta. Ihan helvetillistä ajatella että olin kenties natsi. Jos olinkin, sen aikainen tomumaja on maatunut jossain jo pitkään. Saattoi jäädä sotakentille ja kadota ikiajoiksi siihen maahan josta tullaan ja joksi pitää tuleman. Hyvä niin. Mutta Auschwitziin en lähde käymään. En tässä elämässä ainakaan.

Irlanti. Sataa vettä, sataa taukoamatta vettä, ja mä rakastan veden ropinaa tänäänkin. Muutama vuosi sitten olin syksyllä ulkona (marssimassa taas tietenkin pitkin ja vetävin maihariaskelin eteenpäin...:-D!) kuopusipana rattaissa menossa kirppikselle. Taivas oli harmaa ja roikkui repaleisena alhaalla, vettä roiski oikein kunnolla niskaan ja tuuli repi holtittomasti rattaiden sadesuojaa. Me tultiin rivakka-askelin suuren talon takaa esiin, ja nurkalla tuuli tuli vastaan, puhalsi kylmänä ja märkänä pitkin aukiota ja sai sadepisarat tuntumaan neuloilta naamalla. Ja mä muistin. Seisoin kalliolla (kumma kyllä paljain jaloin seisoin) meren rannalla ja taivas sekä meri raivosivat. Tuuli riepotteli pitkää mekkoa joka oli helmasta rispaantunut ja litimärkä. Pitkät hiukset oli palmikoitu paksuksi palmikoksi niskaan, mutta siitä irronneet hiussuortuvat liimaantuivat märkinä poskille ja tarttuivat huuliin. Mä tuijotin merta ja koitin nähdä niin kauas kun myrskyävä horisontti antoi myöten. laivaa ei näkynyt. Mä liukastelin siinä rosoisella kalliolla yksin ja sydämeen sattui. Irlanti ja 1800-luvun loppu. Se oli köyhää aikaa rahallisesti, sairauksien ja puutteen leimaamaa, mutta monella muulla tapaa rikasta. Mä muistan paljon laulua ja yhteisöllisyyttä, kynttiöitä pubien pöydissä, tappeluita, märkiä kujia, kylmänkosteita huoneita, painavia täkkejä, naurua ja surua ja odottamista. Mä odotin koko sen elämäni miestä joka lähti merille ja viipyi kauan. Viimeisellä kerralla hän ei enää palannut, ja odottaminen rantakivillä venyi ikuisuudeksi. Tässä elämässä olen odottanut. Ja odottanut. Joka kerran kun mä taas huomaan odottavani (ei lasta, vaan Miestä) mä hakeudun ikkunaan ja katselen taivasta. Ja puidenlatvoja. Millainen ilma on, sataako pian, mistä suunnasta tuulee. Mitä väliä sillä tässä elämässä on jossa junat kulkevat (joskus ainakin) sekunnilleen. Siinä elämässä oli. Joskus laivat eivät palanneet meriltä jotka tykkäävät raivota. En mä ihmetellyt sitä, että tämän elämän Mies on joskus seilannut meriä. Tietenkin. Mua huvittaa meidän kiihkouskonnolliset saarnat ja väittelyt, etenkin jos niitä käydään sopivassa irkku-kännissä. Ihan niin kuin hyvinä vanhoina aikoina 120 vuotta sitten .

Pariisi, Pigalle. Joskus 1800-luvun puolivälissä. Hmmm. Siinä elämässä olin Ilolintunen. Kapeita kujia ja liian kireälle kiskottu korsetti, taiteilijoita, loputtomiin kestäviä juhlia, punaisia sametteja, syntejä. Ranskan kieli soljumassa sisään korvista kuin laulava puro. Viime syksynä istuin Seinen rannalla vastapäätä Notre Damen katetraalia ja annoin katseeni loputtomiin kiertää sen mystisissä, kauniissa, pienissä yksityiskohdissa. Uudestaan ja uudestaan ylös ja alas pitkin kauniita, kauniita seiniä. Se oli lohdullinen näky, ikivanhan katetraalin kyljessä oli turvassa kaikelta. Epäilemättä olen käynyt siellä myös silloin, kun meno iloisessa Pariisissa on alkanut ahdistaa. Mä olen mennyt sinne vielä vähän ennen kuolemaa, joka on tullut nykynäkemyksen mukaan varhain. Eiffel-tornia ei ollut silloin vielä olemassakaan, ja pakko sanoa että kun viime syksynä rynkytin rämisevällä hissillä ylös Eiffeliin korkealle Pariisin kattojen ylle, jollain tavoin se jätti kylmäksi. Koska se ei ollut Tuttu. Mutta Seinen rannoille mä ropisin pieninä muistamisen kiteinä. Itketti hirveästi kun laskeuduin portaita pitkin alas metrotunneliin ja vilkaisin vielä kerran kellonsoittajan katetraalia. Nähdäänkö vielä tässä elämässä? 

Mun elämät. Vielä puuttuu se ihan ensimmäinen, jossa on aavikko ja hiekkamyrsky. Siellä on kuumaa, kuivaa, kipeää. Suussa maistuu veri. Olen sotilas, tappaja, muukalainen, voittamaton, kuolematon. Tuulen takaa kuuluu huuto joka ei lähde ihmisestä. Se on ensimmäinen kerta. Valkoiselle hiekalle sataa tummaa verta. Se oli alku ja siellä on myös loppu. A ja O. Ympyrät sulkeutuvat.

Jokaisessa elämässä olen tuntenut Miehen. Pigalle, sota, San Fransisco, Irlanti. Ja aivan ensimmäisenä Autiomaa. SE on muuten jännää, kun nykyisessä elämässä törmää ihmisiin. Kun muistaa jonkun, tuntuu kuin sähkövirta kulkisi läpi päästä varpaisiin. Toisinaan jonkun tuntemattoman katsekin voi pistää kuin puukko. Kuka sinä olet ja kuka olin minä? Tapasin tässä syksyllä opiskelujen merkeissä yhden ihmisen, jonka "muistaminen" jäi vaivaamaan. Mä olen puntaroinut usein, että hippikesä vai maailmansota vai Irkkula vaiko Pigallen bordellit . Mä veikkaan Irlantia. Absoluuttisesti joo, Irlanti.

On keskiviikko, 28.11.2012, tämä elämä. Minne vietkään, kuinka käykään, palasia tästä jää. Onnellista päivää. Joskus mä tosiaan ihmettelen mistä tämä kaikki kumpuaa .