Vuoden vaihtumiseen on matkaa silmänräpäys. Minun mielestäni keväästä ei ole hetkeä enempää, kesästä ei montaa paljasta askelta, syksy tuli, jatkuu, talven nimellä tosin. En ole ehtinyt saada paukkapakkasen punaamia poskia, eikä lumi oli narskunut kenkien alla, ei ole ollut sopivasti kylmä ja kuitenkin kuuma samaan aikaan villapuseron sisällä. En ole juuttunut aamulumeen. En kello seitsemän uppelushankiin jalkakäytävillä, joille aurat ovat työntäneet autojen tieltä yöllä tuiskunneen painavan lumen. Talvi on piilosilla. Olen oppinut juuri kirjoittamaan 2013. Vanha vuosi on kumarassa haalistuneiden haaveittensa alla, ja uudella on luvata ihan mitä vaan. Aivan mitä tahansa.

En vaihtaisi mitään. Taaskaan. Jos voisin, asettaisin ehkä sanat toisin, luottaisin enemmän intuitioon. Vaatisin edes yhden vastauksen. Ja antaisin viimeinkin anteeksi. Itseni tähden. Edes.

Minä uskon että elämä on tarkoitettu loputtomaksi kinttupoluksi ja valtatieksi, niiden vaihteluksi, ylä ja alamäiksi joista osan voi valita mutta läheskään kaikkia ei. Joskus on vaan pakko kuunnella ääntä sisällään, ja tehdä niin kuin se käskee. Vaikkei lopputuloksesta olisi mitään takeita, vaikka suunnattoman katastrofin mahdollisuus olisi paitsi mahdollinen, myös hyvin todennäköinen. Kun työntää sormensa, kätensä, päänsä, itsensä kokonaan elämän pulppuilevaan virtaan, sohaisee muurahaispesää, kääntyy vasemmalle vaikka oikealle johtava tie olisi valaistu. Kun tekee niin, saa hetken aikaa tuntea mikä on Tarkoitus. Se on sen hetken tarkoitus, minuutti tai viisitoista vuotta, sillä hetkellä se on totta. Huomenna tämän päivän tarkoitus voi olla vitsi, se voi olla huono liike ja järjetön valinta. Mutta huomisella onkin oma tarkoituksensa. Sen etsiminen on ihmiselämän mittainen missio. Eikä haave ole haikea, kun se haalistuu. Se on kalpeana, muistona, piikkinä, teränä Sielun kammarissa. Siellä kaikki haaveet ovat kauniita, hylätyt, hiipuneet, alas ammutut. Niille voi hymyillä. Itkeä. Niissä on Elämä.

Pelkäsin nuorena, teini-ikäisenä, vanhenemista. Pelkään siitä toisinaan yhä. Teinityttö pelkäsi maailman harmaantumista, sitä jos ja kun kapina kuolee, hitaasti arjen alle painuvia harteita, hymyn häviämistä silmistä, sitä että rakkautta ei oikeasti ole. Se teinityttö antoi maailman kohdella itseään kaltoin, eikä sillä ollut aavistustakaan siitä, että tärkeintä koko maailmassa, elämässä on rakastaa itseään. Jos et rakasta itseäsi, kaikki maailman rakkaus valuu ohitse. Kiertää sinut kuin ukkosmyrsky korkean harjun. Näen aina toisinaan ihmisiä, aika useinkin, jotka eivät ole alkaneet rakastaa itseään. He eivät osaa, uskalla, kykene. Rakkaudettomuudesta kasvaa hirvittävä panssari ja muuri, siitä tulee vihamielinen kilpi maailmaa vastaan, ja sen sisällä rakkaudeton tappaa itseään. Hitaasti mutta varmasti tappaa itseään. Ja kun sen pitäisi tulla sisältä, itsestä. Jonain päivänä rakkaudeton astuu peilin eteen, ja katsoo mitä on antanut tehdä itselleen. Mitä on tehnyt itselleen. Hän päättää rakastaa itseään, ja siinä on alku. Minun tekisi mieli kuiskata rakkaudettoman korvaan, että ota esille kuva sinusta, kun olit ihan pienenpieni. Ihmeellinen ja täydellinen. Kuinka sinä kohtelisit sellaista, pientä ja avutonta? Hän tarvitsee, ansaitsee kaiken maailman rakkauden. Kaiken hyvän. Ja jos hyvin käy, rakkaudettoman pää nousee pystyyn. Hän on ihmeellinen. Ikuinen, kuolematon itse. En pelkää enää sitä, että rakkautta ei ole. Pelkään, että en löydä sitä lopullista oikeaa tietä, yhtä eniten oikeinta miljoonien joukosta. Että joskus vanhana makaan hauraana peittoni alla, ja kerron kuinka "Minä olisin pystynyt siihen." Sitä minä pelkään.

Tänä vuonna olin hetkittäin hieman holtiton. Se on kun laittaisi tulipunaiset tanssikengät jalkaansa, näyttäisi kunnollisuudelle keskisormea. Se on riemastuttavaa. Toukokuussa Tallinnan vanhassa kaupungissa, kevätaurinko järkyttävän kirkkaana taivaalla, niin kuuma että tarkeni paitahihasillaan. Halpaa kuohuviiniä ihan liikaa kapeiden kujien pikku kuppiloissa. Höyhenen keveä, hysteerinen, kupliva keskipäivähumala. Lisää ja liikaa samaa kuohukuplajuomaa valkoisen laivan kannella matkalla kohti Helsinkiä. Korkokengät. Niin kevyt pää, niin onnellinen olo. Käsikädessä Rakkaansa kanssa. Sekaisin kaikesta. Hölmö, harmiton, nolo elämän lasihelmi. Ihana muisto. Niin, ja Amsterdam. Vielä tänään, tänä kesänä, nyt, täällä, heti, minä olen NUORI. Miten kauniilta kaikki voi näyttää, kun perspektiivi on eri. Kiipesin myös Aulangon torniin, huipulle saakka. Mieheni kanssa. Arkipäivänä, elokuussa. Puolilta päivin. Mitä jos joku olisi tullut...? Niinä hetkinä, hulluina holtittomina hetkinä, Tarkoitus on paikalla kokonaisena. Sinä elät. Oli syy, miksi Jumala joskus piruuttaan loi tämän kaiken. Älä luule, että syy on ryppy silmiesi välissä, kujanjuoksu epätodellisen täyttymyksen kintereillä, älä luule. Tämä se on! Tämä. Pieni hetki. Hykerryttävä silmänisku. Muitakin oli, holtittomia hetkiä. Piikkejä, ruusuja, terälehtiä, kipinöitä, lakastumisia, elämän kappaleita kaikki tyyni. Kiitos! Kun horisontti on matalalla, voi niille hymyillä.

Lapset. Kun vanha vuosi kellahtaa tyytyväisenä hautaansa, ollaan taas vuotta lähempänä sitä, kun he lehahtavat siivilleen. Lapset. Joskus seisot siinä, hiljaa omassa pysähtyneisyydessäsi, ja katsot heitä. Huomaat, että aika ei pysähdy. He tulevat myrskyn lailla sinusta, sinun kauttasi, tarvitsevat sinut kokonaan, täydellisesti, vain sinut. Olet maailma, olet universumin kokoinen, olet äiti, ja sinä täytät ne huoneet joissa hän horjuen nousee jaloilleen. Äiti. Äiti! Nyt jo, vaikka ei läheskään ole aika, sinä katsot taaksesi ja toivot,rukoilet että olisit voinut olla enemmän, parempi, läsnä. Sinä, minä. Äiti. Usein katselen kauas taivaiden äärettömyyksiin, ja pyydän, että siellä kuullaan. Että joku kulkee noiden kahden kintereillä. Suunnattoman rakkaiden. Enkä ole vielä tullut niin kauas, etten tältäkin vuodelta kysyisi, että onko tuolla jossain vielä joku? Jonkun tähden reunalla. Jolle minä olisin universumin kokoinen. Edes hetken.

Mene menojasi 2013, sinä olet lupauksesi lunastanut.

En lupaa mitään, mutta toivon. Että oikea tie on auki taivasta myöten.

Olipa se kuinka kivinen tahansa.