Taisin olla kolmetoista vuotias kun Akne tuli kylään. Se levisi pitkin teininaamaani kauheana, kihelmöivänä, märkivänä, tulipunaisena, rumana mattona. Ne eivät olleet mitään harmittomia näppyjä, jotka katoavat yhdessä yössä kun hieman Clearasilia päälle sipaisee. Niiden päälle olisi pitänyt lätkäistä laastikauhalla Pinotexia jos olisi halunnut piilottaa hirvitykset katseilta. Viinirypäleen kokoiset kipeät luumunpunaiset pallukat ja pilattu nuoruus. Hinkkasin Panoxyliä ja Brevoxyliä ja sitruunamehua ja hammastahnaa ja kaikkia mahdollisia Clearasil-tuoteperheen tököttejä muhkuraiseen pärstääni ja kärsin. Sentinpaksuisen puuterikerroksen alla Aknella oli hyvä olla. 

Voitte kuvitella että siitä sai kyllä kuulla. Kakaroiden sanavalikoima on yllättävän laaja kuvailemaan naamaa jossa finnirykmentti rehottaa. Vielä tänäkin päivänä hiusten pitäminen ponihännällä on piinaavaa (=suora näköyhteys poskiin). Vaikka märkäpäät ovat menneet aikoja sitten, niiden muisto naamalta ei taida häipyä koskaan. Hyvin muistan myös ihmisten "hyvää tarkoittavat" ohjeet ja kommentit. Finnit tulevat kuulemma suklaan ja juuston syömisestä, niiden mussutuksen kun lopettaa, niin nassu on hetkessä kuin vauvan perse. Vettä pitää juoda, eksä kuule ole juonut vettä? Et kai sä meikkiä käytä, siitähän ne finnit tulee! Ootko sä kuule pessyt naamaasi aikoihin, pitää pestä naama, pesisiksä naamasi, voisiksä? Juo maitoa. Syö porkkanaa. Ole auringossa. Älä ole auringossa. Oleksä ikinä ulkona, happeahan niiden finnien pitää saada? Laita nyt jumalauta Clearasilia! Mä mietin aina miksi Mars puskee mun naamastani läpi mätäpesäkkeinä, mutta muilla ei. Akne oli jotain inhottavaa ja oma vika. Ysiluokalla kävin ihotautilääkärillä joka lätkäisi antibiottireseptin käteen. "Akne on sairaus".  Mä mietin sarkastisesti aina toisinaan, että millaista olisi elää atooppisen ihon kanssa. Eksä ole kuule rasvannut itseäsi? Rasvaa nyt! Mitä sä olet tai et ole syönyt tai juonut? Onpa kauhea nahka sulla. Akne lähti, arvet jäi. Naamaan ja sieluun.

Mulla ei ole koskaan ollut ylipainoa. Tai onpas! Ensimmäistä lastani odottaessa painoa kertyi 37 huimaavaa kiloa. Jyräsin synnärille melkein satakiloisena, eikä yksiäkään sopivan kokoisa tohveleita löytynyt paisuneisiin jalkoihini. Muistan hyvin neuvolantädin jatkuvan kauhistelun "Niitä kiloja on kyllä todella vaikea saada pois, liikuksä ollenkaan?" "Joo, mä saatan kävellä kyllä kymmenisen kilometriäkin päivässä, mutta paino vaan tuntuu nousevan." Täti vilkaisi mua kuin mielipuolta. "Noh, koita nyt vaikka pari kertaa päivässä kävellä vaikka talon ympäri." Ei uskonut mun kävelemisiä, ei kai tuollaista vauhtia paisuva mastodontti mihinkään liiku. Oma mummoni kauhisteli olomuotoani käsi poskella "Herranen aika mikä meteli siitä syntyy kun olet noin lihavaksi tullut!" Silloin sain tuntumaa siihen, millaista olisi elää lihavana. Läskinä. Ihrakasana. Kelvottomana. Viallisena. Raskauskilot ropisivat teiden varsille alle vuodessa, kun esikoisipana täytti vuoden mahduin 29 tuumaisiin farkkuihin. Mutta "lihavuuden pelko" jäi huhuilemaan jonnekin. Lihavana en olisi ok. 

Ylipainoisia on aina katsottu pitkin nenänvartta (paitsi Rubensin aikaan, kun pursuileva valkonahkainen nainen oli kaunis), ja lihavuus tulkitan usein (virheellisesti)  luonteen heikkoudeksi, saamattomuudeksi, laiskuudeksi ja jopa tyhmyyden osoitukseksi. Minä sympatiseeraan suurella sydämelllä jokaista ylimääräisen kilon kantajaa, joka tänäänkin saa kuulla olevansa "läski". Yhtälailla sympatiseeraan niitä "heinäseipäitä" joiden varteen ei ihra tartu millään. Oletteko muuten havainneet, miten suotavaa onkaan se, että "rehevä tosinainen" mollaa mennen tullen luisevaa kanssasisartaan? "Miehet tykkää oikeista naisista, eikä mistään pulkannaruista". Entä jos luiseva kanssasisar tokaisisi "Miehet tykkää oikeista naisista, eikä mistään sinivalaista!" Olisko se ok? Aina silloin tällöin jostain putkahtaa esiin "kilonsa ylpeinä kantavia naisia", joiden päämissiona on läskittömien systemaattinen mollaaminen. Jos nainen viihtyy timmissä tai luisevassa hahmossaan, suotakoon se hänelle. Jos lihava on "ylpeästi oma itsensä" ollessaan lihava, eikö laiha voi olla "ylpeästi oma itsensä" olemalla laiha? Meitä kun sattuu olemaan moneen muottiin. Joskus olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä, että voin surutta vetää kaksi levyä fazerin sinistä ja kuusi litraa keskikaljaa perään lihomatta grammaakaan. Se nyt vaan on näin, faija oli postiluukusta mahtuvaa mallia, eiköhän se geeniperimä siltä suunnalta kumpua. Anteeksi, en liho. Mun puolesta kaikki kukkaset saa kukkia. Läskit ja luikut.

Vuosien varrella olen kuullut kaikenkirjavaa kommenttia ulkomuodostani. Finnivuosina oli "pitsanaamaa" ja muuta hassun hauskaa. Erään luokkatoverini mielestä olin "vesipää", koska mulla todellakin on suurehko pää. Koska tukkaosastoa on päässyt kertymään, olen useammin kuin kerran kuullut olevani "moppipää". Perseeni muotoa on arvioitu skaalalla "Hyvä perse" ---> "Läski perse". Tissiosastoni on aina ollut melko maltillinen, paitsi raskausaikoina kun olen käyttänyt c-kuppeja. Oi sitä tissillisenä olemisen riemujuhlaa .  Lauta ja kakkosnelonen ja milloin mitäkin kivaa. Jostain syystä en ole kuitenkaan tissipuheista pulttia ottanut, mutta kuulemani mukaan ne ovat joillekin naisille hyvinkin vaikea asia. Olipa sitten pamela-pallot tai lituskarinta. Silikonien asentajia en ole ymmärtänyt koskaan, vaikka syynsähän sillekin puuhalle taatusti on. Itse olen noihin "teinitisseihini" aika tyytyväinen, eikä tuollaisin nyppyihin kovin isot kasvaimetkaan pääse mun huomaamattani piiloutumaan, kun kylkiluutkin tuntuu hyvin läpi käsikopelolla. 

Kauniitakin kommentteja on ollut, mutta jostain syystä ne rumat jää paremmin mieleen. Kerran 17-vuotiaana olin lähdössä junalla Helsinkiin aamulla. Huomasin miten rillipäinen mies tuijotteli mua pitkään asemalaiturilla, ja junassa hän heilahti vastapäätä istumaan. "Oli pakko tulla puhumaan, kun mulla oikein sydämestä otti, kun astuit aseman ovesta sisään." Mies esitteli koko matkan mukanaan olevia valokuvakansioita ja papereita, kertoi olevansa valokuvaaja, ja antoipa lopuksi käyntikorttinsakin. "JOs joskus ajattelisit haluavasi olla mallina, niin soita ihmeessä. Sinulla on sykähdyttävät kasvot." Tietenkään en soittanut koskaan. Teinityttö, aikuinen mies, kameroita ja sen sellaista. Tiedän joo joo sanomattakin millaista mielikuvaa tuollainen alkaa puskea. Mutta mietin ilahtuneena juttua pitkään. "Sykähdyttävät kasvot". Baarijuttuja ja kännisten höpinöitä on aina. "Sä olet kyllä kaunein nainen ikinä". "Mitä sä treenaat, harvoin näkee noin hyvää ruotoa." "Onks kukaan sanonut koskaan että sä näytät ihan Marilynilta/Brooke Loganilta/Krisseltä/Pamela Anderssonilta tai milloin miltäkin blondilta". Joskus on mielessä käynyt, että mistä se ulkoisen arvioinnin oikeutus kumpuaa? Vaikka kuinka kaivelen mun muistini perukoita, en muista että olisin koskaan mennyt laukomaan kenellekään minkäänlaista arvioita tai kommenttia hänen ulkomuodostaan, en hyvää enkä pahaa. En loukkaavaa, seksististä, huumoripitoista, en mitään. 

Mä vilkaisen taas tänäänkin itseäni joka toisesta näyteikkunasta jonka ohi kävelen. Ja kaikkien kauppojen kaikista peileistä. En ole kyennyt lakkaamasta vertaamasta olemustani mainosten photoshopattuihin daameihin. Jossain selkäytimen uumenissa ulkonäköpaine istuu kuin kiukkuinen kasvain. Olen alkanut kuulla niitä jo, sivulauseisiin ujutettuja vihjauksia vanhenevista naisista. Mä katson Miehen ohimoihin ilmaantuneita vitivalkoisa hiuksia ja mua hymyilyttää hyvällä tavalla. Omien silmänalusteni hiuksenhienoa hämähäkinseittiä katson tuimasti ja ankarasti. Mä tiedän ettei kuorilla ole väliä, sisuksilla on. Kuka opetti ajattelemaan että arvo on ulkopuolella, että finninaama ei kelpaa eikä lihava ? 

Fitness-naisten six-packit. Mikä on tarpeeksi?