Vuoden vaihtumiseen on matkaa silmänräpäys. Minun mielestäni keväästä ei ole hetkeä enempää, kesästä ei montaa paljasta askelta, syksy tuli, jatkuu, talven nimellä tosin. En ole ehtinyt saada paukkapakkasen punaamia poskia, eikä lumi oli narskunut kenkien alla, ei ole ollut sopivasti kylmä ja kuitenkin kuuma samaan aikaan villapuseron sisällä. En ole juuttunut aamulumeen. En kello seitsemän uppelushankiin jalkakäytävillä, joille aurat ovat työntäneet autojen tieltä yöllä tuiskunneen painavan lumen. Talvi on piilosilla. Olen oppinut juuri kirjoittamaan 2013. Vanha vuosi on kumarassa haalistuneiden haaveittensa alla, ja uudella on luvata ihan mitä vaan. Aivan mitä tahansa.

En vaihtaisi mitään. Taaskaan. Jos voisin, asettaisin ehkä sanat toisin, luottaisin enemmän intuitioon. Vaatisin edes yhden vastauksen. Ja antaisin viimeinkin anteeksi. Itseni tähden. Edes.

Minä uskon että elämä on tarkoitettu loputtomaksi kinttupoluksi ja valtatieksi, niiden vaihteluksi, ylä ja alamäiksi joista osan voi valita mutta läheskään kaikkia ei. Joskus on vaan pakko kuunnella ääntä sisällään, ja tehdä niin kuin se käskee. Vaikkei lopputuloksesta olisi mitään takeita, vaikka suunnattoman katastrofin mahdollisuus olisi paitsi mahdollinen, myös hyvin todennäköinen. Kun työntää sormensa, kätensä, päänsä, itsensä kokonaan elämän pulppuilevaan virtaan, sohaisee muurahaispesää, kääntyy vasemmalle vaikka oikealle johtava tie olisi valaistu. Kun tekee niin, saa hetken aikaa tuntea mikä on Tarkoitus. Se on sen hetken tarkoitus, minuutti tai viisitoista vuotta, sillä hetkellä se on totta. Huomenna tämän päivän tarkoitus voi olla vitsi, se voi olla huono liike ja järjetön valinta. Mutta huomisella onkin oma tarkoituksensa. Sen etsiminen on ihmiselämän mittainen missio. Eikä haave ole haikea, kun se haalistuu. Se on kalpeana, muistona, piikkinä, teränä Sielun kammarissa. Siellä kaikki haaveet ovat kauniita, hylätyt, hiipuneet, alas ammutut. Niille voi hymyillä. Itkeä. Niissä on Elämä.

Pelkäsin nuorena, teini-ikäisenä, vanhenemista. Pelkään siitä toisinaan yhä. Teinityttö pelkäsi maailman harmaantumista, sitä jos ja kun kapina kuolee, hitaasti arjen alle painuvia harteita, hymyn häviämistä silmistä, sitä että rakkautta ei oikeasti ole. Se teinityttö antoi maailman kohdella itseään kaltoin, eikä sillä ollut aavistustakaan siitä, että tärkeintä koko maailmassa, elämässä on rakastaa itseään. Jos et rakasta itseäsi, kaikki maailman rakkaus valuu ohitse. Kiertää sinut kuin ukkosmyrsky korkean harjun. Näen aina toisinaan ihmisiä, aika useinkin, jotka eivät ole alkaneet rakastaa itseään. He eivät osaa, uskalla, kykene. Rakkaudettomuudesta kasvaa hirvittävä panssari ja muuri, siitä tulee vihamielinen kilpi maailmaa vastaan, ja sen sisällä rakkaudeton tappaa itseään. Hitaasti mutta varmasti tappaa itseään. Ja kun sen pitäisi tulla sisältä, itsestä. Jonain päivänä rakkaudeton astuu peilin eteen, ja katsoo mitä on antanut tehdä itselleen. Mitä on tehnyt itselleen. Hän päättää rakastaa itseään, ja siinä on alku. Minun tekisi mieli kuiskata rakkaudettoman korvaan, että ota esille kuva sinusta, kun olit ihan pienenpieni. Ihmeellinen ja täydellinen. Kuinka sinä kohtelisit sellaista, pientä ja avutonta? Hän tarvitsee, ansaitsee kaiken maailman rakkauden. Kaiken hyvän. Ja jos hyvin käy, rakkaudettoman pää nousee pystyyn. Hän on ihmeellinen. Ikuinen, kuolematon itse. En pelkää enää sitä, että rakkautta ei ole. Pelkään, että en löydä sitä lopullista oikeaa tietä, yhtä eniten oikeinta miljoonien joukosta. Että joskus vanhana makaan hauraana peittoni alla, ja kerron kuinka "Minä olisin pystynyt siihen." Sitä minä pelkään.

Tänä vuonna olin hetkittäin hieman holtiton. Se on kun laittaisi tulipunaiset tanssikengät jalkaansa, näyttäisi kunnollisuudelle keskisormea. Se on riemastuttavaa. Toukokuussa Tallinnan vanhassa kaupungissa, kevätaurinko järkyttävän kirkkaana taivaalla, niin kuuma että tarkeni paitahihasillaan. Halpaa kuohuviiniä ihan liikaa kapeiden kujien pikku kuppiloissa. Höyhenen keveä, hysteerinen, kupliva keskipäivähumala. Lisää ja liikaa samaa kuohukuplajuomaa valkoisen laivan kannella matkalla kohti Helsinkiä. Korkokengät. Niin kevyt pää, niin onnellinen olo. Käsikädessä Rakkaansa kanssa. Sekaisin kaikesta. Hölmö, harmiton, nolo elämän lasihelmi. Ihana muisto. Niin, ja Amsterdam. Vielä tänään, tänä kesänä, nyt, täällä, heti, minä olen NUORI. Miten kauniilta kaikki voi näyttää, kun perspektiivi on eri. Kiipesin myös Aulangon torniin, huipulle saakka. Mieheni kanssa. Arkipäivänä, elokuussa. Puolilta päivin. Mitä jos joku olisi tullut...? Niinä hetkinä, hulluina holtittomina hetkinä, Tarkoitus on paikalla kokonaisena. Sinä elät. Oli syy, miksi Jumala joskus piruuttaan loi tämän kaiken. Älä luule, että syy on ryppy silmiesi välissä, kujanjuoksu epätodellisen täyttymyksen kintereillä, älä luule. Tämä se on! Tämä. Pieni hetki. Hykerryttävä silmänisku. Muitakin oli, holtittomia hetkiä. Piikkejä, ruusuja, terälehtiä, kipinöitä, lakastumisia, elämän kappaleita kaikki tyyni. Kiitos! Kun horisontti on matalalla, voi niille hymyillä.

Lapset. Kun vanha vuosi kellahtaa tyytyväisenä hautaansa, ollaan taas vuotta lähempänä sitä, kun he lehahtavat siivilleen. Lapset. Joskus seisot siinä, hiljaa omassa pysähtyneisyydessäsi, ja katsot heitä. Huomaat, että aika ei pysähdy. He tulevat myrskyn lailla sinusta, sinun kauttasi, tarvitsevat sinut kokonaan, täydellisesti, vain sinut. Olet maailma, olet universumin kokoinen, olet äiti, ja sinä täytät ne huoneet joissa hän horjuen nousee jaloilleen. Äiti. Äiti! Nyt jo, vaikka ei läheskään ole aika, sinä katsot taaksesi ja toivot,rukoilet että olisit voinut olla enemmän, parempi, läsnä. Sinä, minä. Äiti. Usein katselen kauas taivaiden äärettömyyksiin, ja pyydän, että siellä kuullaan. Että joku kulkee noiden kahden kintereillä. Suunnattoman rakkaiden. Enkä ole vielä tullut niin kauas, etten tältäkin vuodelta kysyisi, että onko tuolla jossain vielä joku? Jonkun tähden reunalla. Jolle minä olisin universumin kokoinen. Edes hetken.

Mene menojasi 2013, sinä olet lupauksesi lunastanut.

En lupaa mitään, mutta toivon. Että oikea tie on auki taivasta myöten.

Olipa se kuinka kivinen tahansa.

 

En tiedä muista, onko heillä identiteetti kristallin kirkkaana olemassa. Minulla ei. Ajoittain se aiheuttaa melkoisen kriisin, kun oma olemassaolo ja sen syvällisempi tarkoitus on hukassa. Tai pinnallinen tarkoitus. Tai kun ei osaa määritellä itseään, ei tiedä kenen joukoissa seisoo vai seisooko kenenkään. Sitä huomaa usein miettivänsä ihmisiä katsellessaan, että onko tuon kuoren kanssa sisus samaa sarjaa? Käveleekö siinä loppuun asti hiottu kokonaisuus, harkittu ja viimeistelty lopputulos, vai sattumien summa ja väliaikamalli? Onko jollekin itsestään selvää olla päivä ja toiselle yö, voiko lempiväri tai ruoka tai elokuva olla olemassa? Tietääkö joku mikä siitä tulee isona? Helvetin hankalaa. Minulla ei ole aavistustakaan.

 

Olen aina pitänyt punaisesta väristä, ja kaapissa odottelee nytkin joulun lähestymistä kirkupunainen pusero. Se on rohkea, itsenäinen, vähän provosoiva väri, ja sen alle on hienoa profiloitua. Ei se minun lempivärini kuitenkaan ole. Koska on olemassa sinapin keltainen, sellainen syksyltä tuoksahtava ja vahva. Maanläheinen. Ja kirpeä limenvihreä ja luumunpunainen ja petroolinsininen. On valkoisen sata eri sävyä, ja harmaita sama määrä. Musta on aina hyvä. Minkä värisen kodin sitä haluaisi? Sohvat on punaiset, ja matto violetti. Valkoisesta kodista näen usein unta, mutta sopisiko sinne elämä? Eteisen seinät oli joskus hyvä maalata keltaisella, nyt ne on hailakat ja väsyneet. Ikean perhoset liimattuina sikinsokin vihreään tapettiin, kirjavat siivet levällään. Ei ilahduta enää. Entä jos ensi vuonna tahtookin harmaan? Jos mieli on silloin sellainen, hiiskumattoman tyynen harmaa. Helvettiinhän ne perhoset joutaa, joutaisivat jo nyt. En minä tiedä! Jos ostaisin maton eteiseen tänään, haluaisin punaisen. Joulun syytä, ja korostuneen itsetunnon. Entä tiptapin jälkeen kun egollakin saattaa olla nuivaa, olisiko pitänyt harmaa ottaa tai beige? Mikä on beige? Vihaan beigeä! Se on vanhan ihmisen väri. Alushousut ja sukkikset siltä ajalta, kun niiden värillä ei enää ole mitään väliä. Kuolema ennen kuolemaa, beigeksi tuleminen. Musta on parempi. Identiteettini suosii mustaa mattoa. Saisiko siihen punaisen tähden?

Musiikin kanssa on aina ollut niin ja näin, sekameteliä. Ihmettelen, mutta en juurikaan ihaile niitä ihmisiä jotka ovat neuroottisen uskollisia musiikkimaulleen teinivuosista hautaan saakka. Että ollaan hevimiestä ja rokkapilinaista alusta loppuun saakka. Mikään muu ei ole mitään, se on kuulkaas Metallica, Metallica & Metallica ja that´s it. Tai Elvis. Tai mikä vaan yksi kuppikunta ja suunta forever. Pitäisikö sellaista kuitenkin ihailla? Onko se sitä löytynyttä identiteettiä sitten? Minulla on ollut sellaista tämän musiikki-identiteetinkin suhteen, että noutopöydästä on haettu. Milloin mitäkin. Joku voisi kutsua sitä rikkaudeksikin, kun on joka sorttia lautasella. Levylautasella. Ensin oli kai Dingo, heti siinä lastenlaulujen jälkeen tai niiden lomassa. Autiotaloon mentiin 7-vuotiaana, ja menen minä vieläkin, kaikki sanat on päässä tallella. Sittemmin kelpasi Amerikan tuotteet, New Kids On The Block ja massahysteria jossa ei ollut päätä eikä häntää. Se oli taivaallista. Madonna. Kyllä kiitos. Nirvana. Kikka. Paula Koivuniemi. Sex Pistols. The Doors. Apulanta. The Queen. Vivaldin vuodenajat, etenkin kevät. Irwin. Lady Gaga. Motörhead.  En minä radioiden äärellä itke, jos sattuu Cheek soimaan se on ihan jees ja jos soi Oasis on parempi. Hynystä en jaksa kuunnella, mutta en minä Jounia identiteettiraksalleni tarvitsekaan. Mies jolla on niin vähän oikeaa sanottavaa ei ansaitse kuulua identiteettiin jota rakennetaan jumalauta huolella! Olisiko siistiä sanoa kuuntelevansa progressiivista rockia? Brittipoppia? Klassista? Kurkkulaulua? Jos laulan suihkussa Bonnie Tyleria ja naapurit hakkaa tahtia patteriin, onko kolhuja identiteetissä? Miksen tiedä mikä on paras biisi ikinä? Mielelläni vastaisin tähän "Bohemian Rhapsody", mutta todellisuudessa kuuntelen mieluumin Samulin ja Jipun "Jos sä tahdot niin", ja itken samalla salaa. Ei musiikkimakua. Kun oikein kiristää, pistän punkkia soimaan. Siitä tulee pahoja ajatuksia.

Minulla on kiltin tytön identiteetti. Mutta on olemassa myös ihmisiä jotka näkevät minussa pahan tytön. Naisen. Tämän kanssa minulla on vaikeinta. Piru ja enkeli olkapäillä sohimassa toisiaan ja pitämällä möykkää korvieni juuressa. Minä niin haluaisin olla pullia pyöräyttelevä Marimekon esiliinaan pukeutunut punaposkinen äitihahmo joka pöllyttää jauhoja kiiltelevässä kyökissään. Siinä olisi jotain pyhää. Pyrin siihen ajoittain kunnioitettavalla tarmokkuudella, ja hetkittäin on identiteetissäni selviä hyvän perheenäidin piirteitä. Pipareita ei laiteta lautaselle ennen kuin ne on koristeltu. Tiskit eivät altaassa kauaa makaa, parhaimpina/pahimpina päivinä voin tiskata huoletta kolmesti. Käsin. Niinä päivinä olen hyvin varma siitä, että hyvän perheenäidin roolin tavoittelu ja identiteetin omaksuminen on suotavaa ja jopa merkityksellistä. Kuka muuten määrittelee millainen on "hyvä perheenäiti"? Ja sitten vaan käy niin, että radio sattuu olemaan tiskin kohinan taustalla auki, ja "Sex is on Fire" soi, eikä pullanhuuruissa olekaan gloriaa enää. Essun alla olevan pimeämpi puoli rakoilee esiin, eikä hän ole hengissä ellei tapahdu JOTAIN. Niin. Pimeämpi puoleni haluaa juoda enemmän jääkylmää valkoviiniä ja huoneen lämpöistä punkkua kuin suositusten mukaan terveellistä on. Se puoli haistattaa suosituksille vitut. Se haluaa laittaa korkeat korot ja liian kireitä vaatteita ja poistua ulos olemaan elossa. Sen mielestä on varsin oikein ja erittäin suositeltavaa mennä vieraisiin kaupunkeihin ja hämäriin kuppiloihin ja sytyttää uusi tupakka entisen jämästä ja sekä ajatella että tehdä tuhmia, pahoja asioita. Se puoli on ihan kotonaan Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueella, ja pienissä kaupoissa joissa soi trance musiikki ja joissa on tyrkyllä laittomia huumeita enemmän kuin maalaistyttö ajatella uskaltaa. Semmoinen identiteetti, pikkusormi pirun suussa ja enemmänkin. Yöllä täydessä kukassa, aamulla lakastunut. Eikä siinä mitään järkeä ole, missä sitten onkaan. Urheilussa on. Piirtämisessä, maalaamisessa, kirjoittamisessa on. Lenkkipoluilla lingotaan identiteetistä paheellisen elämän likatahrat, ja ylämäet juostaan. Voisiko sitä olla kaikkea? Pitääkö identiteetin olla mustavalkoinen? Olkoon minkä värinen vaan, kunhan on taiteilijan identiteetti. Pitkinä öinä pitkien punaviinikulausten lomassa parantamassa maailmaa muiden herkkäsielujen kanssa. Tekemässä jäniksen muotoisia pullia lasten ilkamoidessa ihaillen ympärillä, koska taiteilijaäidit tekee niin. Ne valvoo öisin kirjoittamassa suuria sanoja, ja suihkussa hyräilevät melankolisia biisejä niin hiljaa ettei yläkerrassa tarvitse paukuttaa tahtia. Mutta tietääkö sitä silti koskaan, että onko hyvä vaiko paha? Kun antaa jatkuvalla syötöllä rahaa hyväntekeväisyyteen, ja oikeasti itkee koska maailma on paha, rukoillee sen puolesta eikä pyydä itselleen paljon mitään. Ja sitten kuitenkin, siellä pimeämmällä puolella voi olla sellainen Sodoma, ettei sitä sanota edes ääneen. Mitä niillä muilla on kaapeissaan ja identiteettiensä takana piilossa?

Mitä identiteetti tarkoittaa? Ollaanko loppuun asti täysin kesken?

En minä tiedä. Ostan varmaan sen punaisen maton, koska intuitio sanoo niin. Voi olla, että en värjää hetkeen hiuksiani, mutta päivä se on hetken jälkeenkin. Radiokanava voi olla random, jonkun biisin mukana osaan ihan varmasti laulaa. Tai tanssia nyt ainakin, tiskiharja kädessä. Voin tehdä täydelliset piparit ja latteat pullat, esiliinaa en omista enkä osta. Ihan vapaasti vaan myös vaikka pullon suusta sitten kun on aika ja paikka, pullat vedetty uunista ja äiteys laitettu hetkeksi narikkaan. Eikä kannata luulla mitään niistä muista, kaapeissa voi olla melkoisia Narnioita muuallakin. Identiteetti löytyy tai on löytymättä, tai sitten en vaan huomaa että se onkin jo valmis. Se pursuilee kaikkien muottien reunojen ylitse, on villi ja kahlitsematon, selkiytymätön, rajaton, muutoksessa ja matkalla kaiken aikaa.

Se on Minun Identiteettini. Tulipunainen.

Pari viikkoa sitten kirjoittamani seksiblogin jatkeeksi sopivat huumeet ja rokkenrolli, jonkun mukaan kun mitään muuta ei tarvitakaan. En ole samaa mieltä, mutta ajoittain wildsiden kutsu on kuuma. Kolikoilla kun on kääntöpuolensa.

Esikoismukulan luokan viimeinen ala-aste (tiedän joo ettei ole olemassa ala-asteita, on alakouluja, mutta kasarilapselle asteet elävät forever!) disco pidetään tänään. Oppilaat olivat saaneet heitellä ilmaan ehdotuksia illan ohjelmasta, ja opettaja laittoi litanian Wilman kautta vanhempienkin luettavaksi. Lapset, kuudesluokkalaiset, halusivat "Mielisairaalapolun", jossa hullut jahtaisivat puukkojen kanssa hampaat irvessä. He halusivat puffettiin "huumeita ja munkkeja". Sekä verisiä narkkareita haahuilemaan nurkkiin. Koska kyseessä on vappudisco, niin ihan hyvinhän nuo olisivat teemaan sopineet vaikka leikki kuitenkin leikkinä. Epäilemättä ehdotukset on murkkujen suusta heitelty hyvänä läppänä, ja opettajakin osoitti avarakatseisuutta informoimalla vanhempia siitä, mitä muksujen päissä oikeasti liikkuu. Yläasteelle on matkaa kivenheitto, ja kuilu lapsenmaailman ja teinimaailman välillä syvempi kuin Mariaanien hauta. Välituntifutis vaihtuu välituntiröökiin. Nuoruus on käsissä suunnattoman kallisarvoisena, ja niin helposti hukattavana. Huumeita , päihteitä, vaaroja ja vaarojen katkeransuloisia houkutuksia on kaikkialla. Sex and Drugs And Rock`n`Roll. Ja korvaushoitojonoon on matkaa pelottavan vähän (jos inhorealismiin sorrutaan).

Elokuvatarkastamo tai mikä lie kielsi Reindeerspottingin alle 18-vuotiailta, koska heidän mielestään siinä näytettiin narkkarielämä houkuttelevassa valossa. Minä en löytänyt Jani Raapanan varastetuilla rahoilla kustannetulta matkalta Rovaniemen perukoilta Eurooppaan mitään hohdokasta. Pariisissa oli hetken paratiisinportti rakosellaan, kun Subutexeja sai hakea muovikassilla. Maailma voi olla ällöttävän kaunis päihdehuurun takaa tiirailtuna, mutta todellisuus potkii lopulta munille. Olen miettinyt, että kun narkkaamisesta ja juomisesta tai mistä tahansa kemiallisesta todellisuuspaosta tulee elämäntapa, vallitseva todellisuus, ei jää muuta kuin pako. Kaikki normaali ja tavallinen ja todellinen, kaikki mihin liittyy tulevaisuus ja jatkumo ja suunnitelmallisuus, muuttuu Demoniksi ja Perkeleeksi kintereillä. Huominen ajaa takaa silmät kiiluen ja vaatii menemään eteenpäin, tarttumaan tilaisuuksiin, tekemään jotain, vaikka haluaisi vain jumittua hetkeen ja jäädä siihen. Olla piilossa ja olla irrallinen.

Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta elämästä narkkarina eikä minua ole onnistunut viemään pullokaan. Edes nikotiini ei ole saanut napattua niskalenkkiinsä. Pysyvästi ainakaan.  Vaikka aivan kaikki ainekset ovatkin olleet valmiiksi kattilassa odottamassa vain että joku laittaa levyn päälle. En minä ole laseihin sylkenyt enkä pulloihinkaan, paljon villimmässä nuoruudessani ( en suostu laskemaan itseäni vanhaksi tai keski-ikäiseksikään vieläkään) iloliemet ovat virranneet vuolainakin puroina eikä minua joskus paljonkaan kiinnostanut maailma baaria pidemmällä. Ja kyllä, HOASin opiskelijakämpissä Helsingin suurkaupunkihumussa oli huumeita tyrkyllä. Myös kovia, aivan ilmaiseksi. Ja kyllä, joskus sanoin kyllä. Minun juttuni ne eivät sitten olletkaan, kohtalolla taisi olla joku muu suunnitelma allekirjoittaneen varalle. Reunoilla kuitenkin kävin, kurkkimassa sinne "villimmälle puolelle" jossa olisi ollut tarjolla pikatie helvettiin paratiisin kautta. Elämän hulvaton arpapeli, et tiedä mikä kortti kohdallesi osuu. Kenelle ne pikatiet helvettiin on kullalla sivelty. Minulle eivät olleet. Joskus siltä suunnalta kuitenkin kuuluu vielä huminaa, vaikka ollaan kaukana niin ajoittain vilkaisen itseäni peiliin ja kysyn, että onko sinne liittymiä vielä tulossa ja painetaanko niiden kohdalla kaasua? Mun kaappiluurankoni, olisinko ilman niitä edes tässä?

Ei se mitään sattumaa ole, että ajauduin päihde- ja mielenterveysalalle töihin. Minua kiinnostaa tarina sortuneen takana, itsensä päihdyttämisen tarpeen mysteeri ja se mitä näkyy siellä toisella puolella. Narkkarielämässä ei ole gloriaa. Ja jos ihan alussa onkin, vaaran ja laittomuuden ja vapauden ja minkä lie huumaava houkutus, se karisee pian. Olen imenyt itseeni tarinoita, matkoja, kertomuksia hengailusta huumemaailmassa. Kun et kyennytkään maksamaan velkojasi, ja sait mahdollisuuden kuitata ne piikittämällä itsesi kuoliaaksi yliannostuksella. Onko tuossa tulevaisuudesta sellainen visio, jonka seiskaluokkalainen haluaa allekirjoittaa kun polttelee kotibileissä ensimmäisen jointtinsa? Reindeerspotting pitäisi näyttää nyt, kuudesluokkalaisille. Tiesittekö, että ne katkovat sormet kun et kykene maksamaan? Ja loppujenlopuksi et kykene, koska tarpeesi ylittää sen mihin kykenet. Joudut vankilaan, eikä siellä lopu mikään etkä sinä ole siellä turvassa. Millä ajattelisit että piikkinsä ja pillerinsä, trippinsä ja troppinsa kustantaa työtön ja rahaton nuori nainen? Ei niitä pikavipeillä maksella, ei ainakaan pitkään. Ruumiilla, omalla ruumiilla. Niissä kämpissä, joiden ovia on hakattu kirveillä, joissa vielä ehkä on paikalla ne lapset joita ei vielä ole huostaanotettu, niissä juuri kierrätät oman ruumiisi että selviät huomiseen. Tai sen yli. Ja onhan siellä jossain "helpon rahan houkutus", kamakauppiaat kaulaansa myöten rahassa ja myöhemmin kusessa, tai sitten ei. Mitä minä voin tulevaisuudessa työssäni antaa niille, joiden pikitiet oli lehtikullattu? Sen, että minä näen Ihmisen.

Ihminenhän sinä olit vaan, eksyksissä ja yksin, kyllästynyt ja nuori, vihainen ja levoton. Herkille sieluille maailma on kova paikka, liian kova paikka, eikä siitä pakenemisen tarpeeseen paljoa tarvita. Päihdeongelmaisissa heitä on paljon, varmaan huomattavasti keskivertoväestöä enemmän. Lahjakkaita, älykkäitä, luovia, poikkeuksellisia. Ei ole olemassa valmiita vastauksia, ei oikeita teitä joille meidän kuuluisi määrätietoisesti astella. Minä voin toivoa parasta, niin niille asiakkaille joita tulevaisuudessa työssäni kohtaan, kuin omille lapsillenikin. Ja toisaalta, mikä se paras on? Onko päihteiden kanssa olemassa kultaista keskitietä? Miksi joku voi tanssia läpi elämänsä kuin trapetsilla, siedättää sielunsa huumeilla ja pysyä silti pinnalla. Olla ehkä onnellinenkin. Ja toinen huuhtoutuu alas alimpaan likaviemäriin, jossa paskatulva vie mennessään. Oli miten oli, kaiken takana on aina ihminen. Olitpa sitten kuka vaan, sinä eksynyt vihainen levoton, sinä kodeiinin ja kannabiksen ja pirin ja bentsojen ja vaikka kärpässienten lämmin ystävä, sinä olet ihminen. Se markkinoitiin sinulle vapautena ja sinusta tuli vanki. Minä en tuomitse ketään, enkä usko että kenelläkään on oikeutta tuomita ketään. Usein vedän kulmani tiukkaan kurttuun, kun pehmustetuissa ämpäreissään kasvaneet huutelevat madonlukuja narkkareille ja juopoille. Ei ole mitään mustavalkoista, on ainoastaan 9 miljardia harmaan sävyä. Niin, ja ne kolikoiden kääntöpuolet. FlowerPower ja kannabispsykoosi.  FlowerPower tai kannabispsykoosi. Tai pelkästään tai.

Niin ja Rock`n`Roll. Ja taide. Helmet olisivat jääneet löytymättä, timantit hiomatta ilman päihteitä. LSD. Jos ei sitä olisi ollut? Absintti? Marihuana?

"I had a Dream. Everyone Was Wearing Flowers And Smoking Them."

Uni. Vai visio?

 

 

Mä olen jo pitkään ajatellut  kirjoittavani tästä, ja tänään voisi olla sopiva hetki kun aurinko paistaa hormonihumalan ja kevään suunnasta. Kun ilmassa on paljaiden ihojen ja kuumien iltojen villi ja vapaamielinen lupaus. Kirjoitan teille seksistä.

Sehän oli kaiken alussa, siitä alkaa kaikki. Aatami ja Eeva hengailivat paratiisissa ilkosillaan, makoilivat samettisilla nurmikoilla ja söivät ylikypsiä hedelmiä suoraan puista. He ilakoivat toistensa jumalaisen kauniiden vartaloiden äärellä ja kimpussa, eikä lihanilossa ja fyysisessä rakastamisessa ollut mitään likaista tai häpeällistä tai noloa. Mutta sitten tuli käärme, joka houkutteli Eevan mussuttamaan omenaa ja ensimmäinen syntiin lankeaminen oli sitten siinä. Alastomuudesta tuli henkilökohtaista ja kiusallista, ja seksistä synti. Paratiisin panopäivät olivat luetut, ja ihminen potkaistiin kylmään maailmaan, jossa orgasmi on saatanasta. Vai menikö se nyt näin?

Se on noloa. Muistatteko ne kiusalliset, piinalliset, huvittavat, hihityttävät oppitunnit ala-asteelta, kun biologiassa tuli puheeksi ihmisen lisääntyminen? Nuhjuisten kirjojen sivuilla oli kaavakuvia kiveksistä ja piirretyt munasarjat, opettaja yskähteli vaivaantuneena ja kertoi kuinka siittiö änkeytyy pyrstö täristen munasoluun ja ihmislapsi saa alkunsa. Harva kykeni ääneen sanomaan, että siittiön saattamiseksi munasoluun, miehen täytyy ejakuloida eli laueta naiseen, ja siihen lopputulokseen pääsemiseksi tarvitaan yhdyntä, rakastelu, SEKSIÄ. Kahden ihmisen saumatonta sulautumista yhdeksi, maailman kaunein asia, suurin lahja ja kyky mikä ihmiselle on annettu. Sehän on noloa! On niin paljon siistimpää ja kivempaa, kun on lauma siittiöitä ja epäeroottinen munasolu. Jotain mitä mikroskoopilla tutkia. Jotain mikä ei saa ajatuksena verta syöksymään vääriin paikkoihin, kuten punastumiseksi naamatauluun tai paisumiseksi genitaalialueille. Yläasteella yhtyminen on pakko ottaa puheeksi laajemmin, koska opetussuunnitelma niin sanoo ja murrosikäisiä panettaa koko ajan. Otataan styroksinen pippeli tai pahimmassa tapauksessa kurkku, ja rullataan tyrskien kortonkeja niiden päälle. Vakavailmeinen terkkaritäti käy kertomassa, kuinka yhdynnöistä pamahtaa paksuksi ja tulee tauteja, e-pillerit on hankittava ja kortsunrullausharkkoja pidettävä tiheään. Hormoniensa sumentamille teineille paasataan klamydiasta, tippurista, herpeksestä, kondyloomasta, hepatiitista ja HIV:istä, mutta kukaan ei kerro että mies voi saada vain yhden orgasmin kerrallaan kun taas naiselle on mahdollista laueta sarjatulena. Opetussuunnitelmassa ei kehoteta kertomaan että homoseksuaalisuus ja  bi-seksuaalisuus ovat täysin normaalia. Ryhmäseksi, fetissit ja sadomasokismi ovat ihan ok, kunhan perustuvat kaikkien osapuolten vapaaseen tahtoon. Pedofilia ja eläimiin sekaantuminen EI ole normaalia. PVC-vermeet ja anustapit ja kaikissa sateenkaarenväreissä myytävät dildot ja käsiraudat ja verkkosukat ja ruoskat ja rooliasut on kaikki IHAN OKEI jos sellaisista sattuu tykkäämään.  Jos ei satu tykkäämään, niin ei ole pakko opetellakaan. Ja jos ei koko seksi satu pätkääkään kiinnostamaan, niin sekin on sallittua. Peruskouluseksivalistus on ilotonta, vaivaantunutta ja kornia paasaamista nykyteineille, jotka ovat netissä nähneet kaiken mitä kuvitella saattaa ja paljon enemmänkin. Valitettavasti.

Pornobisneksen kassakoneisiin kilisee miljardeja, enkä mä niiden kassakoneiden äärelle lähtisi sen enempää hurraamaan kuin suomalaisen kouluvalistuksen äärellekään. Kun silikonilla muovattuja, karvattomia lasikatseisia barbinaisia jyystetään tuntitolkulla kuumien studiovalojen loisteessa, ja syljetään sitten materiaali nuhjuisten seksikauppojen hyllyille, ei ihan heti käy mielessä että aivot on ihmisen tärkein sukupuolielin. Mä istuin joku aika sitten ihan tarkoituksella kompuutterin äärelle, ja aloin katselemaan nettipornoa. Seikkailin sivustolta toiselle, näin kuinka D-kuppi blondiineja nykäistiin sohvalla ja DD-kuppi brunetteja biitsillä, vaihtuvia naamoja ja tyhjiä katseita ja pyllyjä ja pomppivia tissejä ja teatraalista ulinaa loputtomiin. Mua alkoi haukotuttaa. Tulee jotenkin surullinen olo, kun ajattelee niitä ihmisiä, joille ainoa kosketus seksiin on porno. Kaikkia niitä peräkammarin poikia joiden märkiin uniin tulee pornofilmin kiiltävähuulinen ja vaikeroiva ainavalmis jalkojen levittäjä. Teinipoika jonka suurin haave on saada survoutua koko vapisevalla voimallaan koulun pantavimman näköiseen Miss Sixty-perseeseen ei osaa aavistaakaan millaista on hengittää rakastamansa ihmisen niskan tuoksua, ja kuinka paljon enemmän se merkitsee. Muovipornobisnes on tarkoitettu taustamusiikiksi vastentahtoiselle sooloseksille. Itsetyydytyksessä ei ole mitään pahaa, ja se on totaalisen aliarvostettu tapa nollata päänsä, mutta ainoana vaihtoehtona se on surullista. Jos ei pääse toisen ihmisen iholle. Ja vielä suunnattoman paljon surullisempaa jos ei pääse toisen ihmisen sydämeen. Vaikka seksikumppanilla olisi kuinka massiiviset fyysiset ulottuvuudet ja kyvyt, mutta tunne ja ajatus puutuu, ei seksiaktia voi pitää molemminpuolista itsetyydytystä kummempana. Se voi olla ihan kivaa, mutta siinä kaikki. Paratiisin porttia ei kolistella yhdenillanhurmoksessa. Toisaalta aikuisviihde voi laadukkaana ja mielikuvituksella rikastettuna olla lähes taidetta. Mulla on hyllyssä "O:n Tarina" elokuva ja kirjaversiona, ja mun mielen hämärissä huoneissa niillä on aivan erityinen paikkansa.

Seksiä on joka puolella kyllästymiseen saakka ja seksi on tabu. Kuinka monen tuttavasi tai kaverisi kanssa olet keskustellut seksielämästäsi? Voiko siitä puhua? Onko onnellista parisuhdetta olemassa, jos seksi puuttuu tai jos se on tylsää? Mun piti elää 31 vuotta ennen kuin mulle valkeni mistä seksissä on kyse, tai mitä Jumala sillä tarkoitti kun laittoi Aatamin ja Eevan Paratiisiin rakastumaan. Ja kyllä se näkyy naamasta, uskokaa tai älkää. Jos sattuu käymään niin onnellisesti, että kohtaa sellaisen ihmisen jonka kanssa yksiin käyvät juttujen lisäksi myös fantasiat, asiat ovat aika hyvin. Mun näkemykseni ja kokemukseni mukaan romanttinen  rakkaus ja seksi tulevat käsi kädessä, ilman toista toinen on vajaa. Eikä seksissä itsessään ole mitään pahaa, kaikki likaisuus mitä siihen on liitetty ja ympätty tulee ihmisen vinoutuneesta mielestä. Meille on vuosisatoja ja tuhansia tolkutettu että seksi on syntiä, ja se väärä syntisyys istuu meissä edelleen kuin sitkeä tauti vaikka elellään vapaamielisellä ja edistyksellisellä 2000-luvulla. Ja nainen raahaa edelleen syntiinlangenneen Eevan omenasyntiä mukanaan, huora/madonna- myytti elää ja voi ikävä kyllä hyvin tänäkin päivänä. Ajoittain tunnen hillitöntä halua purra omenaa, kokeilla käärmeen antamaa valtikkaa, ja hämmästyä siitä mikä voima on Naisen Voima. Sillä voimalla liikutellaan vuoria ;-).

Seksi on iloinen asia, se tekee elämästä rikkaan. Yhdistetettynä rakkauteen se on oopiumia. Kulkekaa vapaamielisinä ja ottakaa elämästä ja lihan iloista kaikki irti, itseänne ja toisia kunnioittaen. Niin minäkin ajattelin, vaikka kenkiin jäisi kevyt leima.

Rakkaat lukijat!

Lueskelin viimeaikaisia blogimerkintöjäni, ja havaitsin että niissä on askaroitu pääasiassa "elämää suurempien asioiden äärellä". Maailmantuska tihkuu rivien välistä, ja elämän merkityksen ja tarkoituksen etsiminen tuntuu olevan nykyään mulle oikein missio. Paha tapa ajatella liikaa, pyöritellä asioita ja olemista aivojensa kuivausrummussa niin että silmissä sumenee. Aamulla kun kiikutin kuopuksen päiväkotiin, ja kävin kaupassa pistämässä lapsilisäeurot haisemaan ruokaostoksiin uudet violetit kumpparit jalassa lipsuen, tuli hetkeksi niin euforinen ja onnellinen kevätpössis, että päätin ilahduttaa itseäni ja teitä HELVETIN huonoilla runoilla. Olkaa hyvä :-D!

Aamuni.

"Olet kaihtimenrakojen pölyinen valoviiru,

sanomalehden painomuste sormen päissä,

kahvinkeittimen kissankehräys hämärässä,

vitamiiniporeiden tanssi IKEAn lasissa ja

meikittömän naaman heijastus mikronkyljessä.

Olet nopeasti juoksevia viisareita kellotaululla,

pissahätä ja loppunut hammastahna,

kadonneiden kurarukkasten metsästys ja

jäähileiden ratina kumpparin alla.

Olet auringonkehrä taivaanrannalla,

kakkojen kirjomat lumipenkat,

unihiekkarippeet ripsareilla ja

santsikupin närästävä kaipuu.

Aamuni."

Rakkaani takki.

"Siinä se roikkuu henkarissa, kiiltävässä, kilisevässä, eteisessä, pimeässä.

Rakkaani takki.

Kauan sitten, heinäkuussa, kaukana, muualla, helleyössä tavattiin.

Rakkaani takki.

Vanha, kulunut, pehmennyt, musta, miehentuoksuinen, natiseva.

Rakkaani takki.

Ihan aina ja yhtä kauan, kun on ollut olemassa minulle hän, on myös ollut.

Rakkaani takki.

Ohimennen hipaisen, muistojani kaivelen, niitä kaikkia joissa mukana oli.

Rakkaani takki."

Kevät.

"Myöhästyitkö junasta, kevät, sua on odotettu jo!

Tule narttusen askelin, keinuvin, viekoittelevin,

käännä tuulet ja puhalla,

valotimantteja räystäiden jäihin.

Sipaise kylmillä sormillasi, kalpeita värejä

valkoisen päälle,

paljasta kadut ja lämmitä,

mene tanssimaan heikolle jäälle."

Keväistä tiistaita, timantteja hangille, kumppareiden lätsymistä sohjoteille ja kaikesta maailmantuskasta huolimatta onnellista päivää :-).