Luin eilen jommasta kummasta iltapäivälehdestä kommentin, joka liittyy omien lasten kuvien julkaisemiseen sosiaalisessa mediassa eli pääasiassa naamakirjassa. Kommentti kuuluu kaikessa avaramielisyydessään näin: "Lastensa kuvien laittamista facebookiin harrastavat itserakkaat ja tyhmät kotirouvat, ja muutamat lapselliset ja leuhkat miehet. Naisihmisten tyhjänpäiväistä hehkuttelua ja kehujen kerjäämistä."

Väkisinkin käy mielessä, että kommentin suoltaja on lapseton henkilö, jonka silmissä kaikki lapset ovat samaa kuolavaa ja haisevaa kääpiömassaa, ja heidän vanhempansa vajaamielistä väkeä joka luulee että omassa mukulassa on jotain erinomaista. Myönnän kuuluvani niihin ruokottomiin ihmisiin, jotka julkaisevat naamakirjassa kuvia jälkikasvustaan. Silloin tällöin saattaa tallentua joku erityisen hyvä kuva kameraan, ja miksei sitä jakaisi syvää ylpeyttä tuntien tuttujen ja puolituttujen kesken, kiinnostipa heitä sitten kuva tai kuvauksen kohde tai ei. Jokainen alkeelliseen aivotoimintaan kykenevä lapsensa ikuistaja varmaan on myös sisäistänyt sen, että ei sinne sosiaaliseen mediaan mennä herranterttuja munasillan laittamaan, olipa se kylpykuva kuinka liikuttava tahansa. Hieman huvittavat ne tyypit, jotka suut vaahdossa jaksavat mellastaa siitä, miten pedofiilit imuroivat kuola valuen viattomien lapsukaisten pulkkamäkikuvia ja synttäripotretteja idioottivanhempien facebookeista omiin likaisiin tarkoituksiinsa. Onko kuulkaapa koskaan käynyt mielessä, että kun kesällä viet lapsukaisesi uimarannalle tai talvella etelään, niin se muutaman metrin päässä kännykkäänsä räpläävä isomahainen auringonottajapapparainen voikin olla kansainvälisen pedofiilirenkaan perustajajäsen, joka itseasiassa kuvaa kaiken aikaa videomateriaalia juuri sinun rantavedessä leikkivästä lapsukaisestasi. Kun tuollainen on mahdollista, ja jopa vallan todennäköistä, tuntuu hieman kaukaa haetulta olla julkaisematta sitä kivaa naamiaiskuvaa jossa Iida-perttuli on pukeutunut kärpässieneksi. Ja muutenkin, mistä meistä kukaan tietää minkälaista kuvamateriaalia meistä on netissä liikkeellä? Entä jos siinä sovituskopissa tai yleisessä vessassa tai missä lie paikassa jossa vedit housusi kinttuun, olikin kamera jolle tallennuit? Jossain joku lataa juuri perseesi nettiin, etkä mahda asialle mitään. Enää koskaan :-D! Niin. Oman lapsen kuvan julkaiseminen facebookissa ei liene suurimpia itserakkauden tai tyhmyyden osoituksia, eikä siihen liity mitään tyhjänpäiväistä. Toisten lasten kuvien äärellä on painettava sitä "Tykkää" nappulaa, vaikkei kuva mitään aaltoliikepakkoa itsessä aiheuttaisikaan. Mieluumin niissä pulkkamäki ja leikkipuistokuvissa katsettaan lepuuttaa kuin saman käyttäjän seitsemännessäsadassa kännikuvassa kuvatekstillä "Otetaas taas :-D!!!!!!!

Aika mielenkiintoinen juttu tuo facebook muutenkin. Satun kuulumaan niihin melko harvinaisiin jaarittelijoihin, joilla on tapana laverrella elämästään ja sattumuksistaan laveasti. Usein käy mielessä, että olikohan tässä taas liikaa informaatiota, voiko lähes päiväkirjatyyppistä ajatusten virtaa laskea sosiaalisen median likaviemäreihin, vai pitäisikö pidättäytyä vain raportoimaan peruskuviot: Harrastukset, telkkariohjelmat, kotihommat, sairastamiset. Ei kaikkea intiimiä sydänsuruista sielunvaellukseen, ei niitä sydänverijuttuja, komeroluurankojen kalisuttelua, eikä ehkä varsinkaan uskontoa ja politiikkaa ja ufojuttuja. Tai etenkäänvarsinkaan eikä missään tapauksessa SEKSIjuttuja. Ei. Rakastumisjutut, onnelliset sellaiset, nekin ovat siinä ja siinä. Jonkun tutkimuksen mukaan joka kolmas naamakirjailija masentuu selattuaan ihmisten päivitykset läpi. Toisten lemmenliekkien villit lepatukset ahdistaa, jos omissa lakanoissa on kylmä. Jos oma työ ja toimenkuva vituttaa, ei kiinnosta tietää jos jollakulla toisella on "Paras työpaikka ikinä <3!!" Mä olen huomannut, empiirinen tutkimus, että "Tykkääminen" on runsasta, kun status on huumorilla ja sarkasmilla ja mahdollisesti kevyellä kenttävitutuksella sivelty. Itsemurhavitutuksesta ei kehtaa tykätä kukaan, eikä peukut nouse maaniselle onnellisuudellekaan. Joku roti! Hiljaa olen ollut havaitsevinani myös, että ajattelijat saavat ajatella aika lailla itsekseen seinillään. Kaljalle lähtemistä peukuttaa ainakin kymmenen. Tai sitä jos on vuosisadan oloja. Valmiiden mietelauseiden pointti ei ihan ole selvinnyt vielä. Jos tykkää, niin kohdistuuko tykkääminen tyyppiin joka joskus ajatteli ja kirjoitti jotain niin viisasta, vai mietelmän linkittäneen naamakirjailijan rivien välistä luettavissa olevaan tunnetilaan? Mä olen jo pitkään halunnut lainata Junnu Vainion viisaita sanoja: "Sen näkee naamasta, kun lakkaa saamasta." Käytän vertauskuvana omaa naamaani. Ja tuo on aivan helvetin totta :-D!!

Ja ne valokuvat sitten. Jos on tyhmää ja omahyväistä julkaista niiden omien pilttipalleroisten kuvia, entä oma naamataulu sitten? Kun viimeksi muokkasin itsestäni itse eteisessä ottamaani valokuvaa profiilikuvaksi, mietin vakavasti missä se narsismin raja menee. Koitan vältellä niitä kuvia, joissa näkyy kameraa pitelevä yöspäin ojentunut käsivarsi. Ja etenkin sitä teinien rakastamaa peilin kautta kuvaamista. Kun virittelen kameraan itselaukaisijan ja kiiruhdan posket sisään imaistuna poseeraamaan, on olemassa ainakin teoreettinen mahdollisuus, että joku luulee kuvan olevan toisen ihmisen näppäämä spontaani tilanneotos. Mutta käsi sydämelle kaikki, aika harvoinhan ne ovat :-D! Toisten upouusia profiilikuvia kuuluu peukuttaa, ihmisen sielu tarvitsee niitä peukkuja. Niihin kuuluu kommentoida kivasti että "Nätti!" ja "Kaunis olet." ja "Ihanainen." Sosiaalisen median pelisäännöt eivät sallisi sanoa: "Saatanan narsistisika, kuudestoista kuva viikon sisään." tai ""Duckface". Ei, vaikka oikeasti tekisi mieli kirjoittaa juuri niin. Ja mehän tehdään sitä kaikki, käydään masokistisesti provosoitumassa naamakirjassa toisten tilapäivityksistä ja valokuvista ja tykkäämisistä (minne katosi tökkääminen?), selataan uteliaina puolituttujen some-elämiä, ja hingutaan sosiaalipornoa. Minä käyn päivittäin läpi muutaman kavereihini kuulumattoman seinän omista henkilökohtaisista stalkkerisyistäni. Ilman sosiaalista mediaa olisin huomattavasti enemmän ulalla kuin nyt olen, eläköön siis naamakirjastalkkeroinnin villi viehätys ja häpeä :-D! Enkä kiellä, etteikö omalla seinälläni aina silloin tällöin olisi viestejä jotka on tarkoitettu vain tietyille silmille. Sellaisia rivienvälitotuuksia tai mitä lie. Vaikea sanoa osuvatko ne koskaan maaliinsa, mutta ajatus kutkuttaa. Olen facebookin pilaama somekieroilija. Ehkä on olemassa asiaan liittyvä mietelause, jonka taustalla aurinko nousee. Pitääpä etsiä.

Sitten kun facebookia ei enää ole, en tiedä onko jossain imuroitu tai juotu tai oltu lenkillä. En voi kertoa kenellekään että "Piste on ajankohtainen" tai että "Takki on taas kääntynyt." Hillitön naamakirjahuume. Virtuaalitodellisuus vailla vertaa. Miten hurisee, naamakirjailija? "Pohjois-Korea laukaisi ydinaseen."

Kukaan ei tykkää.