Niin, mä ajattelin olla nyt marttyyri. Vedän peiton naamalle ja kuuntelen kun kello raksuttaa korvan juuressa hillittömän lujaa. Jos mä en edes hengitä, niin ehkä se tajuaa. Eikö se jumalauta tajua, hiljaisuushan HUUTAA!

Jospa menisi nyt vessaan. Äänettömästi ja ilmeettömästi. Voisi huokaista mennessään. Dramaattisesti. Se on siinä sohvalla, on niin kuin ei näkisikään. Vaikka kyllähän mä näen miten se vilkaisee. Olen vähän ilmeettömämpi. Miksi kaikki kellot taas raksuttaa niin lujaa?

Pysähdyn sitten kuitenkin siihen oven pieleen matkalla vessasta takaisin peittojen alle olemaan marttyyri. "Niin, tuli vaan mieleen että onko tämmöisen ylläpitämisessä mitään mieltä?" Ylläpitämisessä? Mitä mä sanoin. Ylläpitämisessä. Ääni on ohut ja väritön. Ja kyllä, kellot hakkaa kuin moukarit. Tik-tak, tik-tak. "Ei varmaankaan." Ei varmaankaan. Ei. Ylläpitämisessä ei ole mitään järkeä. Mä menen taas. Peitto on painava naamalla.

Hiljaisuuden ja kellojen mieletön kakofonia. Mä en toivoisi mitään enempää kuin sut tämän painavan peiton alle. Mutta ei, nyt ylläpidetään sitten oikein urakalla. Aika pysähtyy, päivä valkenee ja alkaa pian jo hämärtyä. Pyörin siinä köysiksi kiertyneissä lakanoissa. Voisi sanoa jotain muttei sano kuitenkaan, kieli on muodoton möykky. Sen päällä istuskelee sellaisia sanoja kuin "ylläpitäminen". Ja elämä on hirvittävän lyhyt. Menisist jo, lue mun ajatukset, häivy. Saako täällä henkeäkään enää?

Hyvä, osasit lukea ajatukset. Lähdön tekeminen tuntuu kestävät holtittoman ikuisuuden. Ja tietenkin mun on pakko kuitenkin mennä vessaan taas. Tietenkin! Raksutuksen ja hiljaisuuden huutohuminan läpi vessaan. Älä unohda ilmeettömyyttä! Sanoisit jotain. Sitten istut siinä mun reittini varrella ja mä huomaan kyllä sun silmät ja oivallan että nyt olisi se hetki, juuri nyt voisi ylläpitäminen loppua kun ollaan kuitenkin ihmisiä ja aikuisia ja...Se meni sitten jo. Hetki. Huokaan hiljaa. Päivä tarttuu iholle ja hiuksiin kuin pikimusta seitti.

"Jos mä nyt sitten meen." Joo. Nyökkään niin huomaamattomasti että sen voi nyökkäykseksi tulkita. Jaksaako peittoa pitää naamallaan montakin tuntia? Mä kuulen kyllä, kyllä mä kuulen kuinka se meneminen kestää, mutta enhän minä sano mitään, sano sinä kerrankin vaikka eihän meidän ylpeydet sitä kestää. Ylläpidetään. Pitkällä kaavalla. Ovi on auki ja lopulta kiinni, ymmärsitpäs, mulla on kuuma näiden helvetin peittojen alla ja päivä on painunut mailleen ja hiljaisuuden möykkäämisestä tuli ihan vitunmoinen tinnitus. Voi ei. Hetken aikaa pengon köysilakanoista kännykkää, että jos kuitenkin soittaisi että puhutaanko tästä ja ettei viitsis aina ja onhan tämä aika väsyttävää ja lopetetaan ylläpitäminen. Muttei kuitenkaan. Mun draama. En luovu. 

Eikä tule sitten uni silmään, illasta tulee yö ja vaikka olen vaihtanut köysilakanat sileisiin niin sänky on möykkyinen. Heittelehdin siinä kuin laiva aalloilla. Ei ikinä saisi mennä vihansa ylitse nukkumaan. Kun unet joskus aamuyön puolella tulevat, niissä on synkkää. Ajattelen kaikenlaista ja liikaa, olisi jo aamu ja seuraava ilta ja kolmas aamu siitä eteenpäin niin olisi tämäkin jo selvää. Melkoisia nuo sanojen säilät. Kun niitä on tai ei ole. Pahempia kuin aseet.

Sitten on aamu ja kahvi on mustaa ja siihen voi kaataa kermaa. Lumi pöllyää aamuhämärissä vasten kasvoja. Ihana puhdistava kiukkulumi. Suomipopilla laulaa Chisu. 

Näiden polkujen varsilla kukkii miljoona tulipunaista kukkaa piikkivarsilla. Mä koitan kurkkia mutkien ja vuorten taakse, onko polulla pää ja missä se on? Mutta eihän sinne näe. Mennään askel kerrallaan tuuli hiuksissa ja taivaankyyneleet poskien päillä, auringonnousu takana ja täysikuu pään päällä. Välillä voi myös juosta.