Tänään ei tee mieli ollenkaan käyttää rumia sanoja tai alapääilmaisuja. Tänään mä kirjoitan Rakkaudesta, koska Rakkaus pyörittää maailmaa ( siinä rahan ohella tietenkin) ja se kuuluu kirjoittaa Isolla..

Teini-ikäisenä rakkaus on salamyhkäinen harhakuva, jota odottaa malttamattomana ja täristen. Sitä liimailee seinänsä ja vaatekaappien ovet täyteen photoshopattuja teini-idoleita ja pussailee salaa kuvia huulikiiltotahmaisella suullaan. Discoissa (onko nykyään enää discoja???) hiivitään sydän patarumpuna bassojen tahdissa ja jos hyvin käy, joku hikikäpälä hakee tanssimaan hitaita, ja sen nimi on jotain tosi söpöä kuten Joni tai Jonne ja se on viisi senttiä lyhyempi ja sen äänenmurros on vasta aluillaan. Ihastuminen sekoittuu teinipäässä Rakastumiseen, kohde vaihtelee kuin tuulen suunta ja joka kerta se "sydämen särkyminen" hipoo teatraalisuudessaan taivaita. Peiton alla kirjoitellaan runoja joiden riveillä vuotavat lasikyyneleet ja elämän tragidraama saavuttaa huippunsa, kun Jonin mopoauton valot katoavat horisonttiin ja pohjoistuuli puhaltaa hyytävänä otsaan. 16-vuotiaana ei tiedä rakkaudesta paljoakaan, mutta silti se ja sen pohjaton kaipuu ohjaille jo elämää. Se on kauheaa aikaa. Teini-ikä.

Kun kasvaa vanhemmaksi, kun vuodet vilistävät ohitse nopeammin kuin valo (siltä se ainakin jälkikäteen tuntuu) mukaan tarttuun Rakkauden hippusia ja aavistuksia. Saatat ihastua sadasti, voi olla että tulee joku vakavempikin juttu, ehkä sama osoite ja hammasharjat yhteisessä mukissa, asuntolaina ja esikoinen ja parisuhdeiltoja elokuvissa kun mummo hoitaa mukuloita. Voidaan käyttää termejä "kasvettiin yhteen" ja muuta yhtä valjua, häitä suunnitellessa panostetaan kutsukorttien värisävyihin ja kukka-asetelmiin ja liirumlaarumiin eikä tedetä, että verenpunainen ja sokea Oikea Rakkaus ei kulisseja kaipaa. En tiedä mättääkö mulla jossain kohtaa pahasti vaiko ei, mutten koskaan ole kokenut prinsessahäiden kiihkeää kaipuuta. Häälahjalistat tekevät hyvin vaivautuneen olon ja monta viikkoa häiden jälkeen saapuvat imeläiset Kiitos-kortit helvetin kalliine studiokuvineen ovat vähän niin kuin Rakkauden kuolinilmoituksia. Ehkä se johtuu siitä, että heroiinimainen Rakkaus on kerran osunut mun sieluun ja halkaissut mut kokonaan. Eikä se Rakkaus kaipaa seremoniaa. Se on sellaisenaan Seremonia.

Yht´äkkiä ymmärtää kaikki ne runot ja laulut ja elokuvat ja romaanit joissa siitä puhutaan. Yllättäen alat itkeä katsoessasi Pretty Womania ja saat kohtauksen Vapaa Valinnan hyllyjen välissä kun kuulet jonkun tietyn biisin. Olet taukoamattomassa mielenhäiriössä, etkä tiedä itsekään onko se hyvä asia ollenkaan. Seisot silmät kiiluen keskellä toria juomassa päivän kymmenettä kahvikuppia etkä ole nukkunut kai viikkoon. Haahuilet ympäriinsä sekavana eikä millään mikä aiemmin oli olemassa ole mitään merkitystä. Se on puhdas Psykoosi. Näet kaikkialla Merkkejä, ja ihmettelet oletko ollut elossakaan aiemmin. Kaipaat niin että fyysinen kipu puristaa kasaan koko riutuvan olemuksesi ja samalla kuitenkin vedät sisääsi elämän euforiaa niin että keuhkosi ovat haljeta. Olet niin onnellinen että pääsi osuu taivaaseen ja niin pohjattoman onneton ettet jaksa askeltakaan. Kaikkien mielestä olet tullut viimeinkin lopullisesti Hulluksi, ja sinä säälit heitä, koska he eivät tiedä miltä sinusta tuntuu. He eivät oikeastaan tiedä mitään. Käperryt maailmaan jossa on vain Sinä ja Hän. Ja viinipullo. Olet ehkä jo puolimatkassa helvettiin muttet vielä tiedä sitä. Eikä Ihmisen Ihon Ikävä ole koskaan ollut niin valtava. Koko olemassaolo on ekstaasi.

Ne tulevat käsi kädessä aina, Rakkaus ja Viha. Kipu ja Nautinto (toisesta toiseen on matkaa pelottavan vähän). Mitä hellemmällä kädellä on Rakkaus käynyt sieluasi silittelemäsää, sitä kovemmalla kädellä lyö sinua Viha. Se on jälleen Psykoosi. Kun sydän särkyy, siitä kuuluu kauhea, musertava ääni. Se on häkkieläimen pakokauhuinen tuskanhuuto. Maailma on loppunut, ja seisot sen savuavilla raunioilla yksin ja umpijäässä. Mustan taivaan ja maan välissä ei ole mitään. On ihmisiä, jotka keräävät sirpaleitaan koko loppuelämänsä, kun Rakkaus on kerran tullut ja mennyt. Minä nostan monimielisesti kulmakarvojani kaikille niille "rakkaustarinoille" joista suinpäin syöksytään uusiin, eikä kertaakaan katsota taakse. Toisaalta, eipä niiden jäljiltä tarvitse universumeitakaan uudestaan rakentaa.

Joskus kun katsoo tietään taaksepäin, toivoo ettei Se olisi tullutkaan. Tai Hän. Mä kaipaan joskus ihan silmittömästi itseäni ennen Rakkautta (en väitä etteikö se olisi aiemminkin ollut kylässä, mutta paljon hiljaisempana ja sisäsiistimpänä versiona), niitä päiviä kun kykenin olemaan Yksin edes jossain.  Sittemmin musta tuli puolikas joka kiertää levottomana ympäriinsä hakien taukoamatta katseellaan sitä toista. Mulla on aina yksi ajatus ylitse muiden. Aina. Olen jo luovuttanut sen suhteen, että vapautuisin tästä joskus. Enkä ehkä haluakaan.

Tänään Sinä olet Minun. Olkoonkin että on luureja lyöty korvaan tänäkin aamuna. Minä Rakastan sua. Ja Vihaan. Se on melkoinen seitti, sydämellisen ristilukin tahmeaksi kutoma, kaiken peittävä ja kaikkeen tarttuva. Lukki ei aio syödä meitä, minua, ei kuitenkaan. Se tanssahtelee kevyin kahdeksin jaloin verkkonsa laitamilla ja  vartioi.

Rakkaus. Eikä mitään muuta.