Rakkaat lapset.

Teini-ikäisenä äitiys ei kuulunut tulevaisuuden suunnitelmiini. En koskaan haaveillut äitiydestä tai avioliitosta tai pullanhuuruisesta omasta keittiöstä, vaan haaveksin utopistissävytteisistä taiteilijatulevaisuuksista. Lastenvaunuja lykkivissä naisissa oli jotain vähän ahdistavaa, Nahkatakkisen tytön sanoja lainatakseni "nuori elämänsä oli kahlittu vaunuihin." Ajattelin, että synnytykseen joskus hamassa tulevaisuudessa tulee päättymään elämä. Teinifeminismini vallassa saatoin jopa kuvitella, että fiksu nainen ei lisäänny. Taisin olla 21- vuotias kun viimeisen kerran päästin suustani lauseen "Mä en koskaan halua lapsia". Sitä ennen olin jo salaa ja hiljaa mielessäni miettinyt kaksi vuotta, miksen ole tullut tiineeksi, vaikken silloisessa parisuhteessani käyttänyt ehkäisyä edes sanana puheen lomassa.

Kesällä 1999, kuumankostean hellekesän ytimessä alkoi oksettaa, ja töissä nukahtelin istualleni. Olin 22-vuotias, suunnattoman nuori ja semisinisilmäinen, ja raskaana jo kahdeksatta viikkoa ennen kuin oivalsin pissiä purkkiin. Sain tietää alkumetreillä olleesta äitiydentiestäni puhelinkopissa kirkon kupeessa. "Positiivinen." Menin tärisemään puiston penkille tulevan isäehdokkaan viereen, ja maailma muuttui siinä. Sentin mittainen tyyppi uinaili jossain kapoisten lanteitteni uumenissa. Himoitsin hillittömästi sekä kääretorttua, suolakurkkuja, meetwurstia kuten Vauva-lehden irtonumeroitakin. Ostin kirppikseltä lappuhaalarifarkkushortsit, ja vaikka vauvamaha oli olemassa vasta mun päässäni, astelin arvokkaana ympäriinsä suunnattoman pahoinvoivani ajatellen että kaikki kyllä näkee. Että MINÄ olen raskaana. Minusta tulee ÄITI, maailman paras äiti ikinä. Ensimmäiselle neuvolakäynnille meikkasinkin varmaan tunnin, enkä muista että mikään olisi ikinä ollut niin jännää kuin se oli. Istuin posket punaisina neuvolatädin edessä tuntien itseni hyvin tärkeäksi ihmiseksi, kasvoihan minun sisälläni elämä! Toivoin että neuvolassa olisi voinut käydä joka päivä. Hamstrasin kirppiksiltä röykkiöittäin pikkuruisia vatteita, sinisiä ja punaisia, mekkoja ja futisvermeitä, tytölle ja pojalle. Divarista roudasin niitä Vauva-lehtiä selkä vääränä, istuin sohvalla loppukesän hirmuhelteissä kiskomassa suklaata ja lukemassa kaiken synnytysasennoista ja peräpukamien hoidosta ja imetystyynyistä ja koliikista ja mammajumpasta. Täydensin tietämystäni imemällä sisuksiini kaikki kirjastosta löytämäni aihetta käsittelevät kirjat. Valmistauduin tulevaan äitiyteeni suurella rakkaudella ja täydellisellä huolellisuudella, kalkkitablettien rouskutuksen ja valaanlaulujen kuuntelun lomassa en osannut pelätä vielä yhtään mitään. Olin onnellinen, hieman naivi, 30 kiloa lihonut seesteinen valas kun keinuin synnärille synnytyksen käynnistykseen viisi päivää lasketun ajan jälkeen kevättalvella 2000. Enkä ollut valmistautunut mihinkään.

Lääkärin arvion mukaan suunnattoman suuren koripallomahani uumenissa pötkötteli hieman yli neljäkiloinen potra vauveli, jonka olisi pitänyt JOTENKUTEN mahtua luisumaan maailmaan lantioluiden lomasta. Röntgenkuvan mukaan ulostuloreitti näytti olevan hieman ahtaanpuoleinen, mutta eiköhän se siitä. Vauva ei ollut laskeutunut milliäkään, mutta eiköhän sekin siitä. Synnytys pistettiin roisisti käynnistymään survaisemalla jonkunsortin myrkyt kohdunsuulle, ja sittenhän se olikin menoa. Huolimatta kaikesta lukemastani ja "oppimastani" tosimeno olikin melkoinen shokki. Roikuin kontillani vessanpöntön kaulassa suuren mahani kanssa ja annoin riehakkaasti ylen itkua vääntäen. Koska synnytys eteni juurikin niin hitaasti kuin Isaakin kirkon rakennus joskus esihistoriassa, en päässyt synnytyssaliin  ennen kuin seuraavan päivän iltapäivän puolella, jolloin olin roikkunut valveilla jo noin 30 tuntia ja voinut äärettömän pahoin. Lapsivesien poksahdettua sairaalasänkyyn ja viimein päästyäni sinne himoitsemaani synnytyssaliin, kaduin jo syvästi että tuli lähdettyä. Äitiydentielle. Oppikirjasynnytystä ei sitten tullut, neljäkiloinen mussukka olikin viisikiloinen ja synnytyskanavassa naama kohti ulospääsyä. Miltä tuntuu kun ihminen halkaistaan kahtia? No siltä varmaan. Tyhmän ensisynnyttäjän päässä takoi pelottava aavistus siitä, että ei se taida ulos tulla ollenkaan, mutta ynseän kätilön mielestä "niillä on yleensä tapana ulos tulla, eikä niitä leikkauksia kuule ihan niin vaan tehdä." Kymmenen tunnin salivisiitin jälkeen esikoinen tuli kuitenkin maailmaan leikkauspöydällä, oli violetti ja eloton kolmen pisteen poikavauva, 56,5 cm ja 4840 kg. Uunituore äiti oli sekaisin kuin seinäkello, eikä onneksi oivaltanut kuinka lähellä oli, että käy huonosti. Seuraavana päivänä oivalsin, ja sitten tuli vyörymällä Äitiys. Äitiys on pelottava, raskas, rakas siunaus. Loputon työpäivä ja elämän mittainen matka. Mä ajattelen nyt, että jos ei sitä tiedä, niin mitä tietää?

Vauva-arki ei ole vaalenpunainen eikä siitä nautita ennen kuin muistoissa joskus paaaaaljon myöhemmin. Tulet kotiin sairaalasta leikeltynä ja kipeänä, verta ja maitoa valuen, mahanahka tyhjänä ja mustelmaisena roikkuen, jumalattoman väsyneenä mutta kyvyttömänä nukahtamaan. Hormoonisi heittävät riehakasta häränpyllyä, itket ja naurat vuoronperään, ja kotisi näyttää kulissilta. Minne katsosi se mun entinen elämä? Olin lukenut varmaan 78,5 artikkelia valvomisesta ja poppakonsteista joilla vauvan saa nukahtamaan, mutten osannut kuvitellakaan että saisin valvoa vuoden putkeen. Esikoislapsi, rakas lapsi, ei osannut nukkua. Minä en osannut imettää. Kuljin ympäriinsä zombina, en jaksanut pukeutua päivisin, en ehtinyt syömään, en suihkuun, enkä saanut nukkua ollenkaan. Aika on tehokkaasti muistot kullannut, mutta kyllä mä vielä muistan sen sunnuntaiaamun, kun en ollut yöllä ummistanut silmiäni sekunniksikaan. Seisoin olohuoneessa tukka pystyssä ja huutoitkin kuin lapsi, revin raivoissani verhot alas kaikista ikkunoista ja heitin maitopurkin seinään. Se oli pelottavaa, ei-vieläkään-niin-kovin-huvittavaa babybluespsykoosia puhtaimmillaan. Sitten keräsin taas itseni ja verhot nurkasta, siivosin ympäriinsä suihkunneen maidon, ja päätin jaksaa. Ja kyllä Äiti jaksaa. Ihan mitä vaan.

Näet pienen ruttunaamaisen ihmistaimen kasvavan, avaavan silmänsä ja tuijottelevan ympäriinsä hirveän viisailla tummansinisillä silmillään, rakastat sitä unentuoksuista lämpöistä nyyttiä niin, että sydämesi on räjähtää. Lasket uudestaan ja uudestaan pikkuruisia varpaita, ja kuulet kuinka leijonaemo karjuu sisälläsi, yrittäköön kukaan ikinä vahingoittaa minun lastani jumalauta, niin minä tapan. Alat katsella maailmaa uusin silmin, ja näet kuinka vaarallinen ja synkkä se on. Yht´äkkiä bongaat lehdistä kaikki uutiset suojateillä rattijuopon yliajamaksi joutuneista lapsista, pahoinpitelyistä, terrori-iskuista, onnettomuuksista, sodista, ilmastomuutoksesta, maailman umpipahuudesta. Ja se pelottaa. haluat suojella lastasi kaikelta, ja tiedät ettet voi. Silmien väliin kasvaa ryppy, josta vuodet tekevät uurteen. Vastuu silittää niitä lisää kasvoillesi, huoli jää silmiin asumaan. Olet luonut ihmisen ja elämän, jonka joudut päästämään menemään. Ennen sitä, niin kauan kun voit, pidät häntä siinä polven päällä, kainalossa, käden mitan päässä. Katsot yöllä kun hän nukkuu tutti posken alla, ripsien varjot pyöreillä poskilla, ja toivot että suojelusenkelien siivissä on titaania. Myös sinä yönä, kun hän joskus on 18 vuotias ja uusi ajokortti on takataskussa kuuma ja tienpinta jäässä. Kun joku pyytää mukaan pimeille teille, kun pahan kutsu soi kauniina korviin, kun vaara on viehättävä ja maailma on valloittamista vailla. Olkaa enkelit askeleen päässä. Olkaa lakisääteisiä, että Äiti saa joskus levätä.

Kun toinen lapseni saapui maailmaan lähes päivälleen kymmenen vuotta myöhemmin, tällä kertaa yhdeksän pisteen punakkana kiukkunaamana sovitusti leikkauspöydällä, olin monta kokemusta rikkaampi ja suruilla siedätetty. Olin odottanut lasta yksin, ja vaikka maha-aika olikin sujunut fyysisesti kuin tanssi, oli se henkisesti mittaamaton via dolorosa. Minä laastaroin niitä arpia vieläkin. Yhtä rakas on kuitenkin pikkukakkonenkin. Omaa lasta rakkaampaa ei ole. Tunnen usein ja perustellusti suurta raivoa äitiyden ja vanhemmuuden vähättelyä kohtaan. Julkinen äitien syyllistäminen milloin kotihoidontuella lorvimisesta ja lasten päiväkoteihin dumppaamisesta ja milloin mistäkin, saa mut kiehumaan. Mitä arvokkaampaa on olemassa kuin vanhemmuus? On olemassa ihmisiä jotka eivät halua lapsia, ja se valinta heille toki ilomielin suotakoon. Perusteetonta on kuitenkin näiden lapsettomien valitettavan usein harjoittama lapsiin ja "lapsellisiin" kohdistuva vihamielisyys. Ahistaa kun lapsi pitää ääntä ravintolassa tai lentokoneessa tai kaupassa tai ylipäänsä jossain. Niin, se sama lapsi on jonain päivänä aikuinen, joka pyyhki lapsenvihaajan perseen vanhainkodissa. Jos pyyhkii. Äitiys ja vanhemmuus on suunnattoman raskas mutta antoisa rupeama. Mietin usein millainen olisi elämäni, jos noita kahta ei olisi ollut mun mukanani vaeltamassa. Olisiko perspektiivi erilainen. Ahtaampi. Useimmiten olen sitä mieltä, että lapsilukuni on kuitenkin nyt täynnä. Yövalvomisten muisto on kullattu, mutta olemassa. Ja silti, välillä se tulee. Suuren mahapallukan näkemisen aiheuttama tunne sydänalassa, humahdus ohimoilla. Haikeus ja ikävä, vauvankaipuu. Ymmärrän hyvin lapsettomuuden tuskaa. Odotuksen ikävää. Kipua kun haikara lentää ohitse. 

Äiti. Annanko ikinä anteeksi itselleni että olen tehnyt abortin?

En.