Eksyin telkkarin äärelle, kun Tarantinon "Kunniattomat paskiaiset" hyökkäsivät ruudun kautta olkkariin. Natsit ovat aina puistattaneet mua suuresti. "Sieg Heilin" huutaminen ja käden sohiminen yläviistoon nostattaa niskakarvat pystyyn, hakaristi oksettaa ja Anne Frankin päiväkirjan äärellä itkettää. Tarantinon natsit ovat erityisen inhottavia ja epäihmismäisiä, huomaan naamani vääntyvän syvään inhoirvistykseen heitä katsellessani, ja mä odotan koko ajan sitä hetkeä kun jenkkien antama tukkapölly alkaa.

Kun se alkaa, nojaan taaksepäin sohvallani ja otan paremman asennon. Saatan hymyillä, kun Ameriikan takahikiältä ponkaisseet natsinnitistäjät pääsevät oikein kunnolla työntouhuun. Saksalaisen skalpeeraaminen ei saa Amnesty-ihmistä kääntämään päätään pois, vaikka sekin päänahka on jonkun äidin pojan päänahka (fiktiivinen ehkä siinä ruudulla, mutta anyway). Elokuvan loppupuolella tekee mieli nousta seisomaan ja taputtaa raivokkaasti, kun natsikerma palaa elävältä teatteriin nuoren juutalaisnaisen nauraessa kolkosti valkokankaan leveydeltä. Siitäs saatte saatana, koko holokaustin edestä, palakaa ilmiliekillä helvetin eläimet ! Kyllä mä niin hyvä ihminen olen. Ei puistata lainkaan. Paha saa palkkansa, eikä paha ole ihminen ollenkaan. Burn motherfuckers, burn.

Tarantino potkaisee hyvää ihmistä palleaan. Pahuus on aina jossain muualla, eikä tunnu kivalta huomata olevansa pahuuteen kykenevä itsekin. Joskus luin "Pelon maantiedettä" peiton alla iltasella ja hurrasin mielessäni naisjoukolle joka kosti raiskaajille ja vaimonhakkaajille, ja haaveilin salaa liittymisestä sellaiseen kommandopipopäiseen feminiiniseen "pay back"-ryhmään, joka maksaisi kusipäille potut pottuina. Se ei tuntunut (eikä tunnu vieläkään :-/) lainkaan hullummalta ajtukselta. Vastustan sotaa ja sotimista ja kiduttamista ja raiskaamista ja pahoinpitelemistä ja heikompien sortamista henkeen ja vereen. Samalla olisin (ainakin teoriassa) valmis lähtemään kivääri olkapäällä ja puukko hampaissa kostamaan kaikille pahantekijöille ja raiskaajille ja pedofiileille ja muulle paskasakille oikein pitkällä kaavalla. Kiitos Quentin ja kunniattomat paskiaisesi. Olen yksi heistä.

Kuka meistä ei ole? Kuvittele, että vaimosi on raiskattu työmatkalla, lapsesi hakattu koulussa, miehesi tapettu pikkujouluissa. Sieltä se tulee, järkytyksen ja shokin ja surun takaa kuin valkohampainen kiilusilmäinen susi. Kostonhimo. Se ohittaa kaikkein järkevimmätkin ajatuksesi, sumentaa ainakin hetkeksi mielesi niin pahoin, ettet tunne muuta kuin punahehkuista, syvää, helvetinpolttavaa kostonhimoa. On olemassa ihmisiä, jotka nappaavat ensimmäisen käteen osuvan kättäpidemmän eteisen kaapista, ja lähtevät hakemaan oikeutusta niiltä jalansijoiltaan. Sukupolvesta toiseen jylläävät verikostot ovat tätä touhua "parhaimmillaan", ja ne isien pahat teot kostetaan siihen kuuluisaan seitsemänteen polveen oli sitten syytä tai ei. Sitten ovat ne ihmiset jotka piilottavat kostonhimon päähänsä ja hautovat siitä vuosien saatossa katkeruuden, joka syö ihmisen hengiltä. On myöskin sellainen ihmistyyppi, hieman sellainen kuin itsekin valitettavasti taidan olla, joka jättää tarttumatta kättäpidempiin ( mitä nyt haaveilee siitä ajoittain silmät roihuten ja niskavillat pörrössä) mutta ei koskaan unohda kärsimiään (tai läheistensä kärsimiä) vääryyksiä. Kostonhimo odottelee jossain aivojen perukoilla hiljaa hissukseen hyristen, eikä piittaa vuosien villistä juoksusta. Hirvittävää myöntää, mutta pitkävihaisuuteni hakee kyllä vertaistaan . Vaikkei musta tosielämässä ole astalon heiluttajaksi (ihan äärimmäisen paikan edessä jokaisesta on), kyllä minun nahoissani piileskelee käärmemäinen kostaja. Kuinka vaikeaa se onkaan myöntää itselleen. Kun huomaa hymyilevänsä äänettömästi ja vailla pienintäkään omantunnon tuskaa, kun kuulee tai huomaa "pahan" saaneen ansionsa mukaan. Jonkun itseäni loukanneen tai varpailleni astuneen kompastuneen kengännauhoihinsa. Ihmisyyden likaiset reunat.

Toisinaan on niin terveellistä katsoa peiliin oikein kunnolla. Vaikka oman pahuutensa ja väärässä olemisensa näkeminen ja myöntäminen on vaikeaa, se helpottaa kummasti. "Hei, olen Minä, heikko ja erehtyväinen pikkuihminen." Ajoittain huomaan että tämä ikääntyminenkin tekee tehtävänsä, kostonhimolta ja anarkiaraivolta alkaa tylsyä terä. Pahan puhuminen tökkii. Negatiivisten ajatusten synnyttämät uudet negatiiviset ajatukset käyvät vituttamaan. 

Saatan olla kunniaton paskiainen. Mutta mä tiedostan sen ! Se on kai jo jonkinlainen alku. En ole kääntämässä selkääni maailman ja ihmisen pahuudelle ja piittaamattomuudelle ja välinpitämättömyydelle, mutta aion lakata (ainakin jumalauta yrittää ) hautomasta kostoa ja ilakoimasta ilkimysten kärventymisen äärellä. 

En muista kuka viisaampi sanoo näin :" Ei maailma tarvitse rauhaa; ihmiset sitä tarvitsevat. Kun ihmisellä on rauha, on maailmassakin rauha."