Kun olin melkein 11-vuotias tapahtui sellainen Juttu, joka muutti melko radikaalisti koko mun elämäni. En ole ihan varma oliko ennen Juttua jo ilmassa jotain erikoista, vai alkoiko kaikki Jutusta. Mutta universumi sai uudet mittasuhteet kenties juuri silloin. Mun mieleni sisäinen universumi ainakin. Ja sillä tiellä ollaan yhä, siivet kantapäissä ja pää linnunrataa hipoen. Joskus ainakin.

 

Ihmiset eivät halua Uskoa. Uskoa että on  mitään matematiikkaa mystisempää, että on haamuja vanhoissa kartanoissa ja enteitä unissa ja enkeleitä siirtämässä sivuun lapsia jotka ovat jäämäisillään autojen alle. Uskomista pidetään höynähtäneiden hommina, lasten juttuina ja vanhojen mummojen dementiajorinoina. Hihhulileima on hilpeä ja raskas kantaa. Eikä monikaan ole uskonut Juttua. SitäKÄÄN .

Juttu: Oli vuosi 1988. Ehkä varhainen kevät, ehkä hieman myöhäisempi, en muista tarkkaan. Mutta aamu oli valoisa. Mulla oli uusi rannekello, vaaleanpunainen. Se oli ihana, tyttömäinen, kiiltelevä rannekello. Silmäterä. Joka ilta, joka ainut ja ikinen, laitoin kellon keskelle kirjoituspöytää, vaaleanpunaisen (pinkit tyttövuodet!) kirjoitusalustan päälle, aivan keskelle sitä, poikittain. Joka aamu, joka ainut ja ikinen, näin kellon siinä ensimmäisenä. Joskus hyvin, hyvin harvoin saatoin unohtaa sen kodinhoitohuoneeseen leivinuunin kulmalle. Sinä aamuna kelloa ei kuitenkaan löytynyt mistään. Se ei ollut vakiopaikallaan poikittain keskellä tyhjää kirjoituspöytää. Se ei ollut unohtunut uunin kulmalle. En löytänyt sitä olohuoneesta, en keittiöstä, en lattialta enkä kirjahyllystä. Ihana kello, vaaleanpunainen kello oli poissa. Etsin sitä pienen ikuisuuden, olin menossa kouluun yhdeksäksi, ja kaikki muut olivat jo lähteneet kotoa aiemmin. Paniikki alkoi hiippailla 11-vuotiaan mieleen. Seinäkellon viisarit juoksivat eteenpäin, rannekelloni pikkuruiset hopeiset ja niiden hiljainen tikitys pysyivät näkymättömissä ja kuulumattomissa. Rojahdin sänkyyni päiväpeiton päälle kippuraan. Ja hetken mielijohteesta päätin rukoilla. Rakas Jumala, anna mun kelloni tulla takaisin. Pyysin takaisin vaaleanpunaista rannekelloani, puristin hullun lailla sormiani yhteen ja pinnistin pyyntöön kaiken mahdollisen epätoivoisen pikkutytön energian. Oli jo kiire, kouluun piti lähteä hetkenä minä hyvänsä. Kömmin sängystä jalkeille. Kello oli siinä, poikittain vaaleanpunaisen kirjoitusalustan päällä. Aivan niin kuin aina ennenkin. Nappasin kellon pöydältä ja juoksin olohuoneen läpi takaovelle ja ovesta ulos. Seisoin litimärällä terassilla sukkasillani ja sydän mielipuolisesti jyskyttäen. Ilmassa oli niin paljon sähköä, että ihokarvat nousivat pystyyn. Se oli Juttu. Ja Juttu on totta. Sen jälkeen en ole lakannut uskomasta koskaan.

Aina silloin tällöin sitä tapahtuu. Joskus useammin joskus harvemmin. Havahdut yöllä unesta, ja näet jonkun sänkysi päädyssä seisomassa. Tai kuulet jonkun sanovan nimesi niin kovaa että säpsähdät hereille. Olet tiskaamassa keittiössä, ja tunnet kuinka joku kulkee aivan hiljaa takaasi ja koskettaa hiuksiasi. Istut lukemassa kirjaa kynttilän valossa, ja tunnet ilmavirran kulkevan ohitse saaden kynttilänliekin tanssimaan villisti. Joskus haistat yllättäen tutun hajuveden tai tupakan tai kukkien tuoksun, tai vanhan talon aromin. Joskus vaan tiedät että joku on paikalla. Televisio syttyy ja sammuu itsekseen. Tai radio. Hehkulamput poksahtelevat äänekkäästi, eikä ainoastaan yksi vaan jopa kolme yhteen menoon. Silmäkulmastasi näet jonkun livahtavan näköpiirisi ulottumattomiin. Joskus kysyt ääneen (miettien samalla itseksesi hihitellen millaisena hihhulina sinua taas pidettäisiinkään jos joku sattuisi kuulolle) kuka on liittynyt seuraasi ja mitä asiaa hänellä mahtaa olla. Vastaus voi olla rikkumaton hiljaisuus, koputus ikkunan takana, tai hiljainen ilmavirta poskellasi. Joku halusi tervehtiä sinua.

Viime talvena kävelin kohti kaupunkia hyvin synkeissä aatoksissa. Mieli roikkui mustana ja tulevaisuudessa ei näkynyt juuri sillä hetkellä valon pilkahdustakaan. Näin valkoisen höyhenen pyörivän pitkin mukulakivikatua, se kiihdytti villisti pyörien mua kohti ja meni ohi. kKatsoin höyhenen menoa, ja ajattelin sarkastisesti, että eipä olut ainakaan mun suojelusenkelini asialla tällä kertaa. Ehdin juuri ja juuri ajatella ajatuksen loppuun kun tuli seuraava. Se tuli suoraaan ylhäältäpäin, suorinta tietä taivaasta, leijali hiljaa keinuen mun naamani editse ja laskeutui äänettömästi kämmenelleni jonka laitoin alle. Tuijotin höyhentä pitkään. Valonpilkahdus oli siinä.

Aina ne viestit "tuolta jostain" eivät ole yhtä iloisia ja kauniita ja toiveikkaita. Joskus on synkemmilläkin asioilla käyty visiteeraamassa. Eikä näistä kaikenlaisista sattumuksista puhuminen ole aina ollut sieltä helpoimmasta päästä. Kun sen hilpeän hihhuloinnin takana on todellisuus, joka ei syystä tai toisesta aukea kaikille. Tai sitten sitä ei vaan uskalleta kohdata. Onhan se kauhean kriisin paikka myöntää, että kummituksia on olemassa ! Kun meille on koko lapsuutemme ajan toitotettu "viisaampien" vanhempiemme taholta, että ei niitä ole. Eikä mörköjä myöskään. Möröt...Hmmm. En muista tavanneeni. Valveilla ollessani ainakaan.

Yhtäkaikki, mä uskon että Kuolemaa ei ole. Kun on aika lähteä tästä maallisesta olomuodosta paremmille kekkereille muihin atmosfääreihin, meille jää kuitenkin portti auki tähänkin suuntaan. Muistan kun katsoin joitakin aikoja sitten televisiosta dokumentin, jossa haastateltiin pariskuntaa joka menetti tyttärensä Kauhajoen koluampumisessa. Ennen tyttären kuolemaa vanhemmat eivät olleet uskoneet meedioihin tai elämään kuoleman jälkeen, heillä oli hyvin "maallinen"ja "realistinen" käsitys siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Käynti meediolla muutti heidän näkemyksensä. Tyttö tuli eräänä aamuna, hiukset unen pörröttäminä aamutohveleissaan, hymyili äidilleen ja katosi. Mulla on täällä kaikki hyvin nyt. Enkä mä osaa pelätä kuolemaa, enemmänkin elämää ennen sitä. Uskon, ei mä TIEDÄN, että täällä he hengailevat ajatuksessa mukana, kaikki ne edeltä menneet joita ollaan rakastettu paljon. Joskus, jos oikein hyvin käy, he tulevat uniin onnellisina ja täynnä elämää. Pärjäilkää, meillä ei ole mitään hätää!

Kyllä mä Uskon. Uskosta kumpuaa Toivo. Uskon henkiin ja haltijoihin ja enkeleihin jotka pudottelevat höyheniään lumisille teille. Saunatonttuihin ja korttipakkojen kertomaan ja ajatuksen ihmeelliseen voimaan. Voi olla että mä olen Hihhuli. Mutta jonain päivänä kun Hihhuli taas tarvitsee apua, olipa se sitten millaista tahansa, hän tietää että jossain ollaan kuulolla. Rakas Hihhuli, sinä et ole yksin .

Maagisia päiviä, tähtisateisia öitä!