Joskus  mielikuvittelen itseni tulevaisuuteen.

Sen kuvitelman alussa menen aina villiintyneen puutarhan läpi valkoiseen pitsihuvilaan pitkin kapeaa polkua. Huvilan kuistilla on pieniruutuiset ikkunat ja maali rapisee seinistä. Vattupensaita rehottaa portaiden pielissä. Sisällä isossa keittiössä pöydän takana lootusasennossa tuolillaan istuu nainen, aika vanha nainen jo, hiukset nutturalla pään päällä ja korvissa suuret renkaat. Naisella on mekko joka ei ihan ylety polviin saakka ja kirjavat pitkävartiset villasukat vaikka on loppukesä. Katossa roikkuu kynttiläkruunu ja siinä erivärisiä kynttiöitä, helminauhoja ja lintuja. Seinät täynnä kaikkea mahdollista kamaa mitä on maailmantuulista mukaan tarttunut. Pörröiset matot lattioilla ja sohvan päällä monta torkkupeittoa ja lihava musta kissa. Nainen istuu siinä suuri teekuppi käsissään ja polttelee tupakkaa, savu kiemurtaa ohuena ja valkoisena kattoon. Musiikki soi sopivasti lujaa. Siinä istun Minä.

Kun Minusta on tullut vanha, on tapahtunut kaikenlaista. Minä mielikuvittelen sitä kaikkea usein. Jonain päivänä olen jäänyt pidemmäksi aikaa tietokoneeni taakse, sulkenut kerrankin facebookin ja huutonetin ja luukun ja kaikki hihhulisivustot ja tyhjänpäiväisyydet ja antanut sormien tanssia taikatansseja näppäimistöllä. Olen kirjoittanut kaiken sen mitä olen aina ja ikuisesti halunnut kirjoittaa; syntymästä, elämästä ja kuolemasta ja kaikesta ennen ja jälkeen niiden. Olen kirjoittanut rakkaudesta, ja siitä miten se viiltelee ihmistä kuin miljoona partakoneenterää kaikkein ohuimmilla ihon kohdilla. Väkivallasta ja vihasta ja niiden sairaasta kauneudesta. Ikävästä ja pakenemisesta ja uusista aluista. Lopuista ja auringonlaskuista ja kivikaupunkien kylmistä kujista joilla tapahtuu pahaa. Mä olen repinyt esille suuria siivuja omasta sielustani ja ripustanut ne näytille rohkeasti silläkin uhalla että ne ovat pelottavia ja likaisia ja ehkä vaan vähän omituisia. Olen käyttänyt kaikkia sellaisia sanoja joita ei saa käyttää ja kirjoittanut kaikista ihmisistä niin suoraan ja kylmästi ja kauniisti ja säälimättömästi, että kadulla moni kääntää katseensa pois. Ja silti vain rehellisesti, itsestäni ja muista ja kaikesta. Olen ollut rohkea ja pelkäämätön ja sivistymätön ja brutaali. Olen ollut myös anteeksiantava ja pyytävä,toivonliekkiin puhaltaja ja eteenpäin työntäjä. Kunpa olisin ollut ne kaikki, sitten kun uskallan kokonaan.

Olen uskaltanut tuntea kaikki tunteet. Kun olen ollut vihainen, se viha on ollut verenpunaista ja pikimustaa, muttei pitkää ja kalvavaa. Se on pulppuillut minusta niin kuin laava tulivuorenpurkauksesta, ja hiipunut sitten pois. Viha ei ole jäänyt asumaan möykkynä minuun. Kun olen rakastanut, se on ollut pyytetöntä ja puhdasta ja pysyvää, se ei ole kyseenalaistanut mitään ja on kestänyt kaiken. En ole leikkinyt rohkeaa kun ei ole ollut rohkeuden aika. Olen uskaltanut pelätä ääneen enkä sielun sisällä niin että ruumiin on pitänyt sairastaa. Olen voinut puhua suoraan oikeilla sanoilla ja pysyä puheitteni takana, eikä minun ole tarvinnut omaa olemassaoloani pönkittääkseni kyseenalaistaa muiden oikeutta omanlaiseen olemassaoloonsa. Toivottavasti olen saanut olla älykäs, mutta paljon mieluumin kuitenkin viisas. En ole tuntenut syntejä, koska sellaisia ei ole. Olen suodattanut lävitseni epäilyksen, katkeruuden, kateellisuuden, kaunan, vihamielisyyden, ivan, halveksunnan, ylimielisyyden, paremmuuden joka ympäristöstä on niskaani toisinaan satanut. Ne ovat valuneet ihoni, ruumiini, sieluni, sydämeni läpi maahan ja imeytyneet siihen. Olen mennyt pois edes huomaamatta mitään. Yhtälailla olen imenyt rakkauden, ilon, ystävällisyyden, hyvät sydämet, kauneuden, toivon, uskon, kannustuksen ja antanut niiden jäädä itseeni. Ja parhaani mukaan aina kun on ollut aika, olen koittanut antaa sitä kaikkea takaisin. En ole jäänyt ruoskimaan itseäni kun olen epäonnistunut pahoin, kun olen ollut loukkaava ja heikko ja pahantahtoinen ja kateellinen ja katkera ja mustasukkaisuudesta sairas ja sekaisin. Olen antanut anteeksi itselleni koska ei minulla ole valtaa tuomita itseäni sen paremmin kuin muitakaan. Olen juonut iloiten hirvittävästi punaviiniä sellaisten ihmisten lähellä, joiden valossa olen voinut kasvaa. Olen kyennyt kohtaamaan luomisen kipeän tuskan ja päässyt sen kanssa sinuiksi. Ja tuntenut millaista on heittäytyä.

Olen käynyt kaikissa maailman kolkissa enkä ole pelännyt missään. Olen istunut suurien merien rannoilla ja kuunnellut kuinka ne huokaavat, nojannut valtaviin vuoriin ja kävellyt miljoonia teitä paljain jaloin. Olen kohdannut niin rumia asioita että sieluun on jäänyt rosoreunaiset arvet, ja niin kauniita että olen itkenyt. Niin, ennen kaikkea olen itkenyt ja nauranut paljon enkä ole omistanut juuri mitään, koska juuri mitään ei juuri kukaan juuri koskaan oikeasti tarvitse. Ja juuri, juuret, ne minulla on kaikkialla äitimaassa eikä minulla ole oikeaa kotia ennen pitsihuvilaa. Olen ollut niin hyvä äiti kuin hyvä on mahdollista olla. En käännä selkääni lapsilleni koskaan, eikä sellaista mutkaa tule tiehen, etteikö minulla enää olisi lapsia. Mitään niin suurta pahaa tai surua tai teon tuskaa ei ole, etteikö niitä äidin hartiat jaksa kantaa. Toivon että minun siipeni ovat niin hyvin lapsia maailmantuulissa suojanneet kuin mahdollista on. Minä olen maalannut paljon tauluja ja virkannut peittoja ja kirjoittanut huonoja loppusointuisia runoja ruttuvihkoihin ja iloinnut loputtomiin fyysisen rakkauden riemutemppeleissä. Olen antanut täyden luvan itselleni olla Minä, koska maailma on minun.

Olen tavannut kaikki ne ihmiset joiden kanssa minulla on Sielunsopimus. Olen löytänyt heidät sieltä mistä kuuluukin, ja jokaisen heidän lähettyvillä olen syttynyt loistamaan ja olen voinut imeä heistä elämää ja loputonta inspiraatiota ja mustaa huumoria ja viiltäviä sanoja kuin mettä. Olen rakastanut heitä hullun lailla ja he minua. Heidän lähellään myös hiljaisuudella on ollut sanat, ja kun olen ajatellut heitä tuhannen kilometrin päästä, he ovat kuulleet. Ja minä heidät. Sitten on ollut se yksi ja ainoa, Sielunpuolikas, jonka kanssa on ollut kipeää ja kaunista, jota ilman en ole voinut hengittää ja joka on ollut ja on loppuun saakka. Ei ole ollut aikaa, ei aamuja tai iltoja, vaan kaikki on ollut yhtä. Kaikissa lopuissa on ollut aina alku.

Siinä minä istun sitten lootusasennossani ja voin kertoa paljon jos joku jaksaa kuunnella. Siinä keittiön vieressä pienessä olohuoneessa helmiverhojen takana, juuri siinä kirjoja täynnä olevan hyllyn edessä sohvalla näen vilaukselta Sielunpuolikkaan, on vaan pakko varmistaa että hän on siellä. Miksei olisi. Siellä pitsihuvilassa aikojen takana, rikkaan maanpäällisen elämän loppusuorilla he ovat, ehkä puhumatta päiväkausia tai sitten yöt läpeensä toisensa sanoihin hukuttaen. Jätän Minut sinne keittiöön ja menen. Portilla katson vielä taakse, ja ovathan ne siellä puutarhan perällä, omenapuut. Paperilyhdyt oksillaan.

Tänään on loppuelämän ensimmäinen päivä.