En muista minkäikäisestä lähtien olen kantanut maailmantuskaa selässäni, mutta tuntuu siltä että se on roikkunut mukana aina.

Ajoittain ihmisten kärsimyksen ajatteleminen tuntuu täysin ylivoimaiselta, iltapäivälehtien lööpit perhesurmista ja tapetuista lapsista ja väkivallasta siellä sun täällä saavat mut jyrsimään ranteitani kyyneleet valuen. Koulukiusaaminen saa mut hysteeriseksi. Kun kuulen kaikista niistä pikkukoululaisista jotka ovat aikoinaan lähteneet innokkaina ja luottavaisen odottavaisina koulutielle, ja joutuneet toisten lasten julmasti kiusaamaksi ja rääkkäämäksi, mun sydämeni meinaa räjähtää kappaleiksi. Mä kuvittelen kaikkia niitä pieniä hartioita ja niskoja joiden varaan on laitettu lyijyä raskaampi painolasti, koulukiusaamispainajainen, ja mun tekisi mieli kävellä ensimmäisen vastaan tulevan peruskoulun pihaan ja repiä seinät irti paljain käsin. Jos joku tulee väittämään minulle, että on kouluja joissa ei kiusaamista esiinny, minä nauran. Hullun hyeenan huutonaurua nauran. Paskanvitut.

Olen lukenut miljoona kirjaa jotka käsittelevät naisen asemaa ja oikeuksia ympäri maailmaa. Mä olen lukenut "Prinsessan", jossa ökyrikkaat saudi-prinssi paskiaiset raiskaavat pikkutyttöjä. Joskus kun vielä kykenin, mä luin ne kaikki. Jokaisen inhorealistisen, hyytävän, murskaavan epätoivoisen kirjan naisista muslimimaissa. Uskonnolla murskatuista ja hunnuilla häväistyistä. Mä luin ja purin hammasta ja itkin ja löin nyrkkiä näkymättömiin betoniseiniin. Sieluni silmin näin itseni rynnimässä kaikille niille aavikoille puukko verisissä hampaissa pelastamaan kaikki ne pikkutytöt ja prinsessat ja kahlitut ihmisraunioparat. Minä pelastamassa maailmaa tukka sotalippuna hulmuten. Masentavaa. Olen kahlannut läpi kymmeniä kirjoja joiden sivuilla perhehelvetit roihuaa. Perheväkivaltaa, alistamista, raiskaamista,  loputonta hakkaamista ja piiskaamista ja potkimista ja alkoholismia ja narsismin syövyttämää sairasta epäelämää. Olen maannut yöllä peittojen alla kippurassa maha kivikovana hengen kivusta ja lukenut kaiken. Olen imenyt sisääni sivuilta inhoa ja pelkoa ja kauhua ja pikimustaa surua ja katkeruudella siveltyä ikivihaa. Olen lukenut natseista ja juutalaisista ja ollut yöllä unessa Auschwitzissa. Mä olen ollut nääntyä epätoivoon katselessani Schindlerin listaa (katsoin sen monessa osassa monena päivänä, yhteen menoon en kyennyt) ja kuvitellut kaikkia niitä alastomia ihmisiä kuorma-autojen lavoilla ja käytävillä ja selleissä ja kaasukammiopissa ja uuneissa. Ei ole sanoja niin suurelle pimeydelle. Mä olen joskus juossut ympäriinsä pitkin lenkkipolkuja sydän hullun lailla takoen ja keuhkot halkeamaisillaan, juossut ulos itsestäni maailmantuskaa ja raivoa, ja epäonnistunut siinä. Joskus saatan juoda itseni silmittömään, hämärään, epähilpeään känniin vain tukahduttaakseni sen kipeän jyskytyksen. Maailmantuskan tuomiokellojen kolkon pauhun. Joskus se peittää alleen kaiken.

Mä suren sitä 8-vuotiasta tyttöä jonka nimi oli Eerika, jonka nimi jo on hiipunut lööpeistä ja mielistä, joka kuoli turhaan omassa kodissaan. Suren kaikkia niitä lapsia joita tänään pahoinpidellään kodeissaan. Mä en uskalla edes ajatella pedofiliaa, sitä mitä kaikkiein syvimmän pahuuden ytimessä tapahtuu tänäänkin. Muistan itseni syöksymässä ulos elokuvateatterista syyskuussa, kun valkokankaalla Puhdistuksen nimissä raiskattiin lapsi. Törmäsin pimeästä teatterisalista ulos kirkkaasti valaistuun käytävään ja vain tuijotin tyhjyyteen. Mä ajattelin, että Jumalaa ei ole. Jumala on kuollut. Saatanan Jumala, sinua ei ole jos tämmöistä tapahtuu. Kun tapahtuu. Kun on aina tapahtunut. Vastaa mulle Jumala, selitä. Vittu selitä. Raivoan Jumalalle joka on joko nukahtanut tai jatkamassa luomistaan. Menee pitkään ennen kuin Puhdistus alkaa haalistua.

Mä olen antanut rahaa hyväntekeväisyyteen, tunkenut kolikoita keräyslippaisiin solkenaan siellä sun täällä ja aina. Lahjoittanut suoraveloituksena Amnesty Internationalille (taivas, älkää lähettäkö mulle lehteänne enää, mun mieli sitä kestä) ja Unicefille ja Pelastakaa Lapset ry:lle. Pankkiautomaateilta en saa seteliä ulos lahjoittamatta samalla kahta tai kolmea euroa milloin minnekin. Siitä tulee sekunniksi parempi mieli. Jotain on tehty. Heitetty valkoinen pisara pikimustaan valtamereen. Mä olen rukoillut usein ja paljon, mun kommunikaatio vittumaisen Jumalan kanssa on tiivistä ja rönsyilevää. Jollain tasolla mä uskon että maailmasta tulee vielä jonain päivänä Hyvä. Ihmisyyttä on niin vaikea ymmärtää, oman lajin silmitöntä tappamista ja sortamista. Millaisia kuvatuksia me oikein ollaankaan? Toisinaan olen toivonut että se kuuluisa Maailmanloppu tulee. Jostain avaruuksien äärettömyyksistä painaltaa esiin massiivinen asteroidi joka pyyhkäisee Telluksen radaltaan ja jättää jälkeensä lohdullisen, äänettömän, suruttoman, kivuttoman hiljaisen tyhjyyden jossa ei enää yksikään kyynel valu. Täydellisen pahuudettomuuden. tai sitten tulee Muutos.

Entä jos ihminen onkin joskus valmis. Jonain päivänä me kasvetaankin täyteen Ihmisen mittaamme, ja pahuus kuolee. Miksi se kuulostaa science fictionilta? Miksei niin voisi käydä. Valkoisista pisaroista tulee valtameri, eikä mikään musta enää ole olemassa. Mä uskon siihen ja toivon. Kuljeskelen ympäriinsä hölmö sydän syrjällään ja pakahtumaisillaan, ja kuvittelen millainen olisi maailma jossa olisi Valo. Välillä mä edelleenkin raivoan Jumalalle ja kysyn kuka vittu se on olevinaan. Välttelen lööppejä ja annan Amnestylle vitosen joka kuukauden viides päivä. Siinä on mun kynttilänliekkini yössä. Valaiskoon se kirkkaasti.

PS: Jos saat viettää kokonaisen pitkän harmaansumuisen pysähtyneen sunnuntaipäivän peittojen alla telkkarin äärellä sellaisen ihmisen kanssa jota rakastat ihan silmittömästi, tiedät ettei millään muulla ole mitään merkitystä. Kuin sillä. Elämän tarkoitus ja merkitys on siinä, paikassa ja ajassa josta et kaipaa yhtään minnekään. Johon voisit jäädä loppuun saakka. Taivaallista Maanantaita .