Lapsena ajattelit, että Jumala on joulupukin näköisolento, Väinämöisen pikkuserkku, pitkäpartainen vanha mies vitivalkoisessa parrassa istumassa taivaankannella sauva kädessä. Ala-asteen  uskonnon tunneilla sait kuulla Genesiksestä, kuinka Jumala sytytti valot vesien ylle, nosti mantereet esille meristä, uurasti kuusi päivää ja lepäsi seitsemännen, ja voila; maailma oli valmis. Et vieläkään oikein tiedä uskoako siihen teoriaan, että ihminen kehittyi hitaasti apinasta, vai onko siistimpää ajatella että alussa oli vain Kaksi. Aatami ja Eeva, ihminen jonka Jumala teki omaksi kuvakseen. Kaksi kaunista, virheetöntä, alastomana viihtyvää olentoa Paratiisissa, tehtävänään mennä ja lisääntyä ja täyttää maa. Ja sitten tuli käärme ja tuli Omena, ja alastomana hengaamisesta tuli synti, Paratiisin portti sulkeutui jylisten ja Ihminen oli omillaan. Mä mietin lapsena tuota kaikkea usein, ja joskus silloin aloin puhua Jumalalle.

Jumala on sananakin sellainen, että joka toinen vetää Domino-keksinsä väärään kurkkuun, jos kahvipöydässä otat asian esille. Baarissa istuksiessa parhaita tapoja päästä eroon ei-toivotusta miesseuralaistyrkystä, on kysyä, että uskoksä Jumalaan? Kuka uskoo Jumalaan? Uskovaiset tietenkin, sellaiset aivopestyt ajattelurajoitteiset äärikonservatiiviset rutikuivat moralistit, joille "seksi" on sama kuin lähetyssaarnaaja lauantaina loton jälkeen ja "Ilo" yhtäkuin virsimaraton sunnuntaiaamuna. Uskovaisuus on ahdistava käsite ja sana, ja se kumpuaa suoraan uskonnosta jonka joskus keksi ihminen, ja jolla ei ole Jumalan kanssa mitään tekemistä. Muistan kun kerran soitin tulikivenkatkuisen puhelun jonkun hihhulilahkon edustajalle, kun heidän jäsenensä oli kiikuttanut keskellä päivää kotiovelleni ala-aste ikäiselle pojalleni matkaesitteen Helvettiin. Nuhruisen, epämääräisen törkymonisteen, jossa ilmoitettiin kuinka Jumalan kosto kohta lankeaa ihmisen päälle, ja joudutaan Helvetin grillijuhliin koko lössi marinoitumaan synneissämme hamaan ikuisuuteen saakka. "Minun Jumalani ei allerkirjoita teidän psykopaattipropagandaanne!" Luurin toisessa päässä monotonisella äänellä vastannut nainen piipitti vastaan: "On vain yksi Jumala!"        Vitut.

Missä Jumala on, ja kuka Hän on, onko edes Hän vaan jotain jota ei voi määritellä? Uskontojen toimesta, ihmisen toimesta, ajattelurajoitteisten toimesta, pelkureiden toimesta meille on uskoteltu, että Jumala rankaisee. Jumala vahtaa kaikkialla otsa kurtussa ja merkkailee kirjoihinsa merkintöjä kuin joulupukki, tuhma vai kiltti, pilvikeikka vai alakerran barbeque. Ja kuitenkin, jollen väärin muista, Jumala loi meidät omaksi kuvakseen. Tekeekö Jumala virheitä? Teit meistä tämmöisiä, katkeria, pahoja, vilpillisiä, ahneita, pikkusieluisia, itsekkäitä otuksia jotka tykkäävät hengata "synnissä", juoda sieluttomasti viinaa ja poltella pilveä ja tappaa toisiaan ja seota eläimiin ja lapsiin. Jos me ollaan kuviasi, millainen SINÄ sitten olet? Ja jos meidät on ensin näin "vialliseksi" valmistettu, niin onkse nyt oikeus ja kohtuus kuitenkaan, että meidät tyrkätään alakerran louhokselle kärventymään elävältä ikiajoiksi vain siksi, että sinulle tuli valmistusvirhe? Osaan kuvitella, että Jumala nyt vaihtaa huokaisten jalkaa, mulkaisee mua kyllästyneenä, tumppaa jointtinsa ja laittaa pohjantuulen puhaltamaan astetta kovemmin ikkunoihin. "Älä nyt viitsi." Mitään valmiita vastauksia ei ole. Ja Jumala joka mielikuvissani vaihtaa jalkaa, tumppaa jointtinsa, huokaisee, on vain mielikuva. En tiedä missä Hän on, kaiken yläpuolella vaiko taustalla, minun sisälläni, vaiko kaikessa mitä näen. Mutta mä uskon että Hän on.

Olen puhun Hänelle usein. Luin joitakin aikoja sitten tutkimuksesta, jossa oli "tieteellisesti" näytetty toteen, että rukous ei toimi. En tiedä millainen tutkimus tuollainen on sitten mahtanut olla, onko istuttu riviin lattialle ja rukoiltu kuorossa että: "Arvoisa Jumbe, anna taivaalta sataa rahaa." Vilkaisu ikkunasta, ei massia taivaalta, rasti ruutuun, rukous ei toiminut. Tai: "Syöpäsairas tässä moi, et ole ikinä tehnyt paskaakaan mun hyväkseni ja nyt pistit sitten kasvaimen kitalakeen. Ota se pois, tai mä en usko suhun!" Niin, onhan se tietenkin valitettavaa jollei tämmöisiä vetoomuksia kuulla. Mun rukouksiani on aika usein kuultu, ja melko tiiviisti minä niitä tuonne yläilmoihin tai minne lie sinkoankin. Toisinaan sen kuulemisen oivaltaa vasta aikojen päästä, tajuaa että nappulat asettuivatkin kohdilleen, vaikkeivat ollenkaan siihen malliin kun olin kuvitellut. Joskus on hirveän vaikea ymmärtää mikä pointti asioilla milloinkin on, miksi on hakattava päänsä verille sataan puunrunkoon ja potkittava tuhatta ovea, ennen kuin vastaus tulee. Mutta kun aikaa on kulunut, ja kokonaisuus hahmottunut, oivaltaa että näinhän tämän piti mennäkin. Kiitsa, Jumala ja siipijengi <3! 11 vuotiaana rukoilin kadonneen ihanan, pinkin, tuliterän rannekelloni löytymisen puolesta, ja kello ilmaantui takaisin tyhjästä. Tuota juttua mä mietin vieläkin usein, ja yhtä paljon kuin silloinkin mua vituttaa se, että kukaan ei uskonut kuinka kello vaan putkahti kirjaimellisesti tyhjästä. Sormet ristissä olen paasannut näkymättömyyksiin milloin opiskelupaikkojen, asuntojen, terveysprobleemojen, sydänsurujen, läheisten ihmisten, katulasten, koko universumin, uusien kenkien, huutonettihuutojen, sään, otsaan ilaantuneen finnin, milloin minkäkin puolesta. Lottonumeroita en ole lähtenyt taivaskanavalta tentaamaan, mutta kyllä mä myönnän joskus R-kioskin tiskillä vilkaisseeni yläviistoon ja mutisseeni että "Hei, come on!" kun olen lottolapun kassatädille antanut. Mä uskon, että mun Jumalallani on huumorintajua. Toisinaan elämä on sellaisella tahattomalla komiikalla ja sarkasmilla sivaltanut, että on käynyt mielessä, että jonkun suuremman käsikirjoittajan käsialaa tämäkin juonenkäänne taitaa taas olla. Ja kun elämällä on ollut aika opettaa, se ei ole silkkihansikailla silitellyt eikä höyhenillä höykytellyt, enkä silti niistä arvista vaihtaisi pois ainuttakaan. Kerran, kun maailma oli mustempi kuin mikään musta voi ikinä musta olla, istuin nurkassa lattialla pää polvien välissä ja tein sielunkuolemaa, mä KUULIN yhtäkkiä kuinka ääni sanoi, että "Se menee ohi." Pitkään istuin siinä sydän villisti jyskyttäen, ja pohdin että mistä se kuului. Sieltä se kuului. Jumalasta, minun Jumalasta. Eikä se ollut väärässä.

Joskus tulee vaan sellainen tunne, että asiat ovat järjestymässä, muuttumassa, tien viitat erottuvat selvemmin. Mun yleisimpiä toiveita ja pyyntöjä nykyään Jumalan suuntaan on, että "Näytä mulle tie.". Ei sen ihmeellisempää, ei välttämättä uutta sohvaa (vaikka ei mua haitannut kun ne mun hinkumat punaiset päälliset nuhjuisiin Klippan-sohviin lankesivat huutonetistä parilla kympillä ;-) ) tai mitään kliimakseja ja ylenpalttisia highlightseja, ei valmiita ratkaisuja ja valmiiksi tallattuja polkuja. Toivon vaan, että osaan kulkea oikein, kääntyä niistä risteyksistä joista kuuluukin. Enkä halua sileitä valtateitä, vaan kunnon kinttupolkuja ja juurakkoista maastoa, naarmuja polviin ja kyyneleitä poskipäille. Niin ilon, kuin surunkin. Ja loppuun saakka jatkuu "Conversation With God". Jonain päivänä toivon saavani vastauksen aivan kaikkeen, ihan kaikkeen, mutta sitä ennen mennään etsien. Kysellen. Toivoen. Mulla on Paratiisin omena kädessä ja jonkun kirjauskovaisen mielestä taatusti kädet kyynerpäitä myöten verisyntien tahrimat, eikä mun Jumalani siitä suutu. Tekopyhyydellä ei taivaspaikkoja lunastella, paratiisikin on jo täällä jos osaa oikein katsoa. Enkä halua ketään "käännyttää", enkä Jumallani takaraivoon lyödä.

Thank God ;-)!