Eilen jäin miettimään minne katoaa ihmisen naamalta Ilme kun ikää alkaa kertyä. Katoaako se jossain peruskoulun alkumetreillä jo, kun aletaan laittaamaan mukuloita jonoon ja järjestykseen sekä pituuden että suoritusten perusteella? Suoritukset. Mä jotenkin saatan ymmärtää sen, että matikan kokeista on annettava numero tai äidinkielestä, vaikkei niitä siellä alakoulun (missä vaiheessa lakkasivat olemasta ylä ja ala-aste?) alkumetreillä taideta vielä antaa. Pisteet siitä kuinka hyvin on oppi mennyt perille. Osaatko hyvin vaiko et mitään. Muistan ala-asteelta sen pojan joka ei ekaluokalla tuntenut kirjaimia, kuinka pieneksi hän muuttui pulpetissa kun oli hänen vuoronsa tavata. Ja se toinen joka ei osannut sanoa matikan tunnilla "plus". Siitä tuli aina "lups". Sen pojan isä tuli kerran kännissä koululle, enkä tiedä katosiko sen pojan naamalta jossain vaiheessa Ilme, vai tuliko sille naamio jäädäkseen. Meitä alettiin laittaa järjestykseen kuitenkin jo silloin, ja vaikka osittain sen matikan & äikän vielä ymmärrän, en mä tajua miksi piirtäminen ja juoksu on arvosteltava.

Satuin syntymään sellaiseksi, että kynä pysyy kädessä. Tykkäsin piirtää jo kauan ennen koulunpulpettia, paperit väärälleen prinsessoja ja yläkulma-aurinkoja ja kirkkaan vihreitä nurmikoita. 6-vuotiaana voitin paikallislehden piirrustuskilpailun jossa oli aiheena "Toimittaja työssään". Piirsin isopäisen ukon leijumaan tuolinsa ylpuolelle ja kirjahyllyllisen mappeja taustalle. Aika moni muu tyttö piirsi prinsessan, mutta miksei toimittajalla voisi olla kruunua? Tulihan sittemmin Krisse, joka ei ole toimittaja mutta paljon äänessä kuitenkin. Ja sillä on kruunu päässä. Anyway, "osasin" piirtää, sain kuviksesta aina ysin ja toisinaan kympinkin. Kuinka siitä voi numeron antaa? Kuinka voi jollekin sanoa, että piirsit nyt kuule kutosen edestä, tikku-ukkoja teit ja suttasit saatana, ei lahjoja, ei kymppiä. Kun on olemassa nykytaide ja kymppitonnien arvoiset apurahatikku-ukot ja kissantappovideotaide, kuka voi mennä pisteyttämään tai arvioimaan mitään minkä toinen itsestään ulos antaa tai luo? Helvettiin ne kuviksen numerot. Niillä tapetaan luovuus.

Laulaminen on kanssa ollut aina kivaa, vedän ihan huikeita suihkuaarioita lähes päivittäin ja karaokemikkiin tartun ilolla kun tilaisuus sallii. Hoilotan tiskatessa ja imuroidessa ja lenkillä ja kaupan hyllyjen lomassa. Viime sunnuntaina annoin tulla Mariskan "Kukkurukuuta" K-kaupassa antaumuksella siitäkin huolimatta että oli ihmisiä ympärillä. Laulan jos laulattaa. Koulussa siitä laulannasta sai ysin, värisevä äänisestä biisin vedosta opettajan urkuharmoonin äärellä. Jännitti. Kuvotti. Etenkin jos koko muu luokka istui hiljaa tai tiristen ja kuunteli. Sitten olivat ne murrosiän runtelemat poikaraukat ja variksenäänet. Ei kai sellaista kidutusta enää harjoiteta? Musiikki on lahja, laulu on lahja, se millaisella äänellä ja kuinka nuotilleen "Siniristilippusi" hoilotat, on kiinni siitä millaisilla geeneillä sinua on heitetty. Ja mitä tekeekään peruskoulu, tuo armoitettu luovuuden tappaaja ja Ilmeen riistäjä? Se antaa lahjalle numeron, eikä kutosella enää laula kukaan, vaikka siihen on oikeus nelosellakin. Roviolle urkuharmoonit ja musiikinopettajat jalkapuuhun, laulukokeiden ja saatanallisen suorituspakon tilalle hulvatonta yhteislaulua kaikenkirjavilla äänillä duurissa ja mollissa ja raakunnassa yhtäaikaa.

On hirveää tulla valituksi toiseksi viimeisenä pesisjoukkueseen, mä vihaan pesäpalloa edelleen. Inhoan telinevoimistelua, puolapuilla riippumista, päällä seisomista, kärrynpyöriä, koripalloa, sählyä, luistelua, uimista, naisvoimistelua ja vakiotanseja aivan helvetisti. Koululiikunta tekee monen kohdalla tehtävänsä. Laitetaan siihen samalle riville kaikki seisomaan, ja nyt kuulkaas vetäisette siitä 60 metriä kilpaa ja hyppäätte pittuutta ja heitätte palloa ja korkeuttakin hyppäätte, niin me tässä mitataan ja otetaan aikaa ja laitetaan nämä tulokset järjestykseen. Sitten voitaisikin luistella kilpaa tätä kenttää ympäri, kiva kun toi yksi läski tuolla ei näemmä osaa edes luistella! Mennään sen jälkeen uimahalliin ja uidaan kilpaa ja tehdään kaikkea kilpaa, niin on kaikilla hyvä mieli. Tosikot ne taas pillittää kun niiden mielestä on epistä kun ne valittiin taas viimeisinä pesisjoukkuessen tai futisjoukkueeseen tai mihin vaan, menköön vittu aikuisina terapiaan, ei kai nyt kukaan mitään sahapukkia halua ehdointahdoin ryhmänsä suoritusta pilaamaan. Nopeat syö hitaat, näin se kuulkaas menee, ja nyt tamburiinin tahdissa juostaan taas ympyrää ja se saa kympin kenellä on urheiluseuran verkkarit. Kunniamaininta jälleen kerran Suomalaiselle peruskoululle liikunnan spontaanin ilon pilaamisesta !! Itseäni ei peruskoulu tehnyt liikkumattomaksi, vaikken mä edelleenkään liikunnasta kutosta enempää kai saisi. Mä voin mennä metsään ja juosta siellä hiki roiskuen omaksi ilokseni, eikä siitä tarvitse kenenkään tulla pisteitä jakamaan. Pesismailaan en tule koskemaan koskaan, se suhde jää jäätäväksi ikiajoiksi. Kuinka moni kantaa liikkatuntien aiheuttamia veriruskeita arpia sielussaan hautaan saakka? Ilmeettömänä eteenpäin häviämisen ja viimeiseksi jäämisen punainen leima otsassa. Sairasta.

No niin. Ilmeettömyys alkaa siis siellä, peruskoulussa. Pikkuhiljaa hiipimällä meistä koitetaan tappaa luovuus, spontaanius, ilo ja tekemisen rajoittamaton riemu. Meidät sotketaan pikkuhiljaa sääntöjen ja rajoitusten ja määräysten tahmeaan suohon, ja ihmetellään kun nuorilla on niin paha olo ja subutexeillä on kysyntää. Sielläpä rämmitte, Suomen toivot, toivottomalta näyttävän tulevaisuutenne kintereillä. Uurastakaa, uurastakaa Ilmeettömin naamoin, muistakaa kaikki kielioppisäännöt ja se kuinka piirretään oikeaoppisesti ja valöörit huomioon ottaen, pysykää sävellajissa ja hallitkaa ruumiinne täydellisesti, pyrkikää aina parempaan, koska joku kirjoittaa taas ensi keväänä jossain kymmenen ällää, ja sillä on merkitystä jos millä! Iltiksessä on laitettu lukiot paremmuusjärjestykseen, keskiarvojen mukaan tietenkin, eikä sillä ole väliä millaisia ihmisperseitä niistä hyvistä lukioista ulos pursuaa kunhan niillä vaan on hyvät numerot papruissaan. Ne menee sitten vahamaisin naamoihin yliopistojen pääsykokeisiin ja koittavat olla Ilmeilemättä liikaa, kun se ei näiden sääntöjen ja määräysten puitteissa oikein käy.

Ilmeettömyys leviää kaikkialle. Se on ilotonta, kaavamaista, kylmää sisustamista rahalla muttei tunteella ollenkaan. Merkkivaatteita ja ulkoisia statussymboleja, auton vaihtamista kahden vuoden välein, matkailua sinne missä muutkin käy, sopivia ja neutraaleja harrastuksia joissa voi käydä ilman Ilmettä, neutraalia olemista kaikilla elämän osa-alueilla, katseen kääntämistä pois ikävistä asioista, sisäänpäin hengittämistä, sielullista erakoitumista, hiljaa nauramista, kunnolla olemista, naapurien tervehtimättä jättämistä, kylmyyttä, kyynisyyttä, omaan napaan tiiviisti tuijottamista. Ei lauleta ääneen julkisilla paikoilla, ei laiteta kukkia hiuksiin. Matot pestään kuivapesulassa ja parisuhteesta puhutaan terapeutille. Ei saada orgasmia, koska sen saadakseen on oltava äänekäs ja uskaltauduttava riisumaan Ilmeettömyys. Tehdään kaikki harkiten ja suunnitelmallisesti ja niin kuin on aina ennenkin tehty. Ei poiketa säännöistä ja normeista ja puhutaan kuiskaten siitä serkusta joka on homo. Ei Ilmeillä turhia.

Joskus Ilmeettömällä hirttää kiinni. Siitä voi lukea lööpeistä. Kirves käy käteen ja haulikko. Tai veitsi. Rauniot voi laittaa palamaan. Ilmeettömyyksien hinnat, kun kulissien takana on kytenyt jo kauan, muttei sanotuksi saa. Jos menisi huutamaan keskelle toria "Auttakaa minua jumalauta!!" ja kaikki katsoisivat pois, Ilmeettömästi vaan pois. Ja menisi kotiin ja tappaisi kaikki. Yksi Ilmeetön. Kun ei osannut laulaa kun oli seitsemän. Eikä juosta kun oli kymmenen. Kun oli hammasraudat ja muilla ei. Kun ei kelvannut armeijaan eikä talouskouluun.

Sinne jonnekin kuoli Ilme.